• MAAGI

Myrkyllinen parisuhde


joulukuu 13, 2017

Olen alistunut elämään menetyksen pelossa, pienentänyt itseäni jotta toinen tuntisi olonsa suuremmaksi. Olen koittanut miellyttää asioilla joita toivon itse saavani. Kerta toisensa jälkeen päädyin palaamaan huonoon parisuhteeseen uskoen vakuutteluja ja tekemään parhaani jotta välillämme olevat solmut aukeaisivat. Solmut jotka molemmilla oli menneisyydestään, mutta joiden avaaminen on lopulta jokaisen omalla vastuulla. Viimein vain  toinen meistä todella oli valmis raivaamaan nuo rasitteet väliltämme, toinen pelkäsi kohdata niitä aiheuttaen sen, että lopulta nuo solmut kuristivat koko suhteen hengiltä. Olen onnistunut omalla toiminnallani aiheuttamaan itselleni suunnatonta kipua. ahdistuksen kasaantuessa koitin lukemattomia kertoja lopettaa myrkyllisen suhteen, mutta vielä pitkään aikaan en ollut valmis olemaan rehellinen asioita, jotka alunperinkin ajoivat minut tuohon epäterveeseen vuorovaikutukseen. Olimme koukussa toimintaan, joka teki meistä heittopusseja kerta toisensa jälkeen.

Tarinamme alkoi eräänä aurinkoisena iltapäivänä, hän oli niin hyvä näky ruskettuneessa  olemuksessaan. Aurinkolasit coolisti söpöillä kasvoilla keikkuen hän hyppäsi pakunsa ovesta tervehtimään. Laitoin heti merkille hänen poikamaisen viehätysvoimansa, mikä teki heti vaikutuksen. Tapa jolla hän välittömästi hyvin suoraan ilmaisten, vain pari tunnin näkemisen päätteeksi ilmoitti haluavansa minut, sai sydämeni heittämään voltteja. Hälytyskellot kilahtelivat hieman kuunnellessani hänen hengästyttäviä puheitaan tunteistaan, olimmehan vasta tavanneet. Ikuisena romantikkona olin kuitenkin myyty. Mietin itsekseni tässäkö oli vihdoin se henkilö, jota olin koko elämäni ajan odottanut. Usein sitä haaveilee nuoresta asti sen oikean kohtaamisesta, joten kun joku näin esiintyvä ilmaantuu näkökenttään on sitä sinisilmäisyydessään valmis hyppäämään tuntemattomaan turhia miettimättä.

Suhteemme eteni nopeasti, parin viikon päästä oltiin jo esitelty vanhemmat, ja rakkauden tunnustuksetkin vaihdettu. Salamannopea intensiivisyys, jolla suhteeseen sukellettiin oli huumaavaa ja tuntui niin merkitykselliseltä.

Tottakai tarinan kiillettä lisäsivät pienet yhdistävät tekijät, jotka tuntuivat niin elämää suuremmilta merkeiltä siitä, että juuri meidät oli tarkoitettu toisillemme. Hänen varmuutensa suhteen pitävyydestä heti ensimmäisistä päivistä asti teki vaikutuksen. Muistan yhteenkuuluvuuden tunteen joka liimasi meidät yhteen ja jatkuvan ikävän toisen luo sokaisseen huumallaan. Jälkikäteen katsottuna jo tuossa hetkessä oli kylvettynä huomiselle elämisen merkit. Haaveiluun ja tulevaisuuden maalailuun käytettiin paljon enemmän aikaa, kuin itse hetkeen missä oikeasti elettiin. Ongelmat alkoivat kun olisin tahtonut syventää tutustumistamme. Muistan kuinka minua vaivasi se, etten kokenut rakkaani olevan kovinkaan syvällisesti kiinostunut juuri minusta. Hän kyllä laittoi viestiä lähestulkoon jatkuvasti kertoen tunteistaan, ja oli hyvin huolissaan jos en heti vastannut tai jos olin jostain syystä vaisu. Hän saattoi kysyä monta kertaa päivässä mitä puuhaan tai soitti kertoakseen ikäväänsä, mutta mitään syvällisempää tai merkityksellisempää keskustelua hänen kanssaan oli todella vaikea saada aikaiseksi. Ylipäätänsä vastavuoroiseen kommunikointiin antautuminen tuntui olevan hänelle haasteellista, ikäänkuin hän ei olisi viihtynyt tasavertaisessa keskustelussa. Sensijaan monologit aiheista joista hän tiesi olivat mielekkäämpiä vaihtoehtoja. Hän osasi esiintyä hyvin myötätuntoisena ja huolehtivaisena, vaikka loppuajasta tajusin senkin olevan vain totuttu ja opittu tapa jolla hän piti yllä käsitystä aidosta välittämisestä. Jos en ollutkaan siellä missä olin sanonut olevani suunnitelmien muuttuessa yllättäen, aistin kyllä kireyden ja ärsyynnyksen hänessä. Toki tähän liittyi aina tekemisieni potentiaalinen mahdollinen "uhka". Oli eri asia kertoa olevansa menossa spontaanisti joogaan, kuin ulos kavereiden kanssa. Tilanteiden jatkuva ennakointi ja  kontrolloinnin tarve korostui arjessa selkeästi.  Hänelle tuntui myös olevan melko vaikeaa jakaa asioita kanssani, ihan hammastahnasta hupparin lainaamiseen, tai siihen miten hänen luonaan olin. 

Muistan kuinka hän eräänkin kerran äyskähti iltapesun lomassa miten ärsyttävää oli, että käytin hänen "kallista" valkaisevaa hammastahnaansa ollessani yökylässä. Puhumattakaan henkisestä puolesta, useinkaan hän ei mietteistään minulle kertonut. Läheisilleen tapahtuneet merkittävät asiat, tai hänen omaa arkeaan syvästi koskettavat muutokset kulkeutuivat usein kiertoteitse korviini. Avoimuuden puuttuminen näytteli suurta osaa suhteessamme. Lukuisista yrityksistäni huolimatta en päässyt hänen lähelleen, tuntui kuin välimme olisivat ollee paikoilleen pysähdytetyt. En osannut luottaa että hän olisi lähtenyt kannattelemaan suhdettamme jos itse olisin lakannut. Tunsin olevani loukussa myös sen suhteen miten itse suhteessa luontevimmin olisin. Aina jos tein jotain mikä ei selvästikkään miellyttänyt, jätettiin se täysin huomiotta tai vaihtoehtoisesti sain suoraan tuntea nahoissani ettei toimintaani erityisesti arvostettu. Luovuuteni tukahtui tuon suhteen kankeuden seurauksena lähes kokonaan. Luonteenomaisen miellyttämishaluni takia stressasin hänen reaktioitaan lähestulkoon jatkuvasti. Kaipasin niin kovasti hänen hyväksyntäänsä, etten uskaltanut useinkaan toimia vastoin normeja jotka suhteeseemme lankesivat lakipykäliksi. Asioiden ennakointi ja hänen mielialojensa arvailu muodostui jokapäiväiseksi rutiiniksi. Oli kuin olisimme tanssineet tangoa väistellen toisiamme opetelluin askelin.Jokainen väistöliikkeeni ärsytti häntä entisestään ja härän tavoin hän ärsyyntyi lopulta äärimmilleen. Hänen harjoittamansa sulkeutuminen ja passiivis agressiivinen toimintansa, sai myös minut suunniltaan enkä ollut ohjaksissa aina edes oman käytökseni suhteen.


" Tuntuu kuin mut olisi vain poimittu kyytiin koska vastaan mielikuvaa, illuuisiota jonka kaulaan on helppoa ripustaa omat odotukset ja toiveet."

Muistan kuinka kirjoitin päiväkirjaani nuo sanat, heti tutustumista seuranneiden viikkojen jälkeen. Sovin kylkeen, mutta kaikki turha kuvaan sopimaton leikattiin pois. Kiltti ja sopeutuvainen sävyisä henkilö, joka hoitaisi asioita taustalla, olisi varmasti vastannut hänen tarpeitaan paremmin. Rooli johon olisin joutunut kutistamaan itseni täysin toiseksi ja lopulta jäänyt silti ilman kaipaamaani aitoa rakkautta. Tahdoin luonnollisesti tulla nähdyksi ja rakastetuksi kaikissa väreissäni, mutta hän halusi katsella vain muutamia niistä.

Tein todella paljon suhteen eteen asioita joiden kuvittelisi tekevän kenet tahansa onnelliseksi. Usein kun hän tuli luokseni olin valmistanut ruokaa, tykkäsin yllättää ja jättää viestejä, sekä pieniä huomion osoituksia toisen löydettäväksi. Hoidin asioita hänen puolestaan kysymättä, ostin hänen sukulaisilleen merkkipäivinä lahjat kun hän ei kiireiltään ehtinyt. Matkustin kipeänä 15h työpäivän päätteeksi yllättämään hänet ruokaostoksilla koska hänellä oli rahahuolia, tämän päätteeksi ajauduimme riitelemään koska hän ei sanojensa mukaan pitänyt yllätyksistä. Tarjosin läheisyyttä muistaen kannustaa ja kehua, olla kiinnostunut hänestä minkä kerkesin. Jälkikäteen katsottuna tein alusta asti ihan liikaa täysin tuntemattoman ihmisen eteen, pelkästään sen perusteella mitä korvani olivat kuulleet. Olin vain niin innoissani siitä että hän oli elämässäni. Varmasti hän koki sen ainakin jossain määrin ahdistavana. Viimeistään siinä kohtaa kun huomasi ettei itse samaan omistautumiseen kyennyt. Syyllistyin itsekin illuusion harhaan, halusin hänen vastaavan kuvitelmaani suhteesta jonka tahdoin rakentaa.


Pian tunsin olevani hänelle pelkkä itsestäänselvyys, joten aloin ihmettelemään ääneen suhteessamme tapahtunutta muutosta.

Yhtäkkiä hän peruikin viime hetkellä tapaamisia, meni mielummin kavereiden kanssa, tai häipyi mun hänen luonaan ollessani "yhille", ja tuli joskus yöllä sammuen samantien. Lähtiessämme tekemään jotain yhdessä hän syventyi puhelimeensa, tai soitteli kavereilleen vältellen läsnäoloa. Kyvyttömyytensä olla läsnä hetkissä ja luoda niitä, tuntui määrittelevän koko yhdessäolomme. Joustavuuteni loputtua hän heittäytyi marttyyriksi ja uhkaili erolla, "ehkä en ole sitä mitä haluat" -tyyppisillä kommenteilla. Kun kerran sitten tokaisin takaisin kyllästyneenä, että "ehkä olet oikeassa" alkoi yksi elämäni kasvattavimmista ajanjaksoista.


En koskaan kokenut olevani varsinaisesti mikään uhri, siksi hyväksikäytön tunnistaminen ja tunnustaminen oli vaikeaa. Uskon olleeni yksi harvoista henkilöistä joita hänellä oli koskaan vierellään ollut, joka ei vain tyytynyt riitelemään ja kostamaan riidan hetkellä. Koitin todella ymmärtää ja tulla samalle puolelle, vaikka tilanteet riidoissa kärjistyivät välillä täysin naurettaviksi. 

Hänellä tuntui olevan paljon kaunaa menneisyydestä, jonka hän oli valmis kippaamaan niskaani samantien kun ensimmäiset erimielisyydet ilmaistiin. Ensimmäisten riitojen päätteeksi tavarat kotonani lensivät päin seinää, ja sain kuulla olevani friikki ja ämmä , "niin kuin ne kaikki muutkin". Tiedustellessani uteliaisuuttani kenen kanssa hän viestittelee sain vastaukseksi silmien pyörittelyä ja teatraalisia huokauksia. Tietysti hän itse sai päinvastaisissa tilanteissa käyttäytä mustasukkaisesti ja omistushaluisesti, suhtautuen epäilevästi työkeikkoihini, kavereihini, sekä menoihini ilman että tästä olisin saanut hermostua. Viettäessämme iltaa yhdessä kertoessani jotain hauskaa sattumaa, hän saattoi arvaamatta alkaa sähistä, että pidänkö häntä tyhmänä. Hän uskoi tietävänsä mitä puuhasin hänen selkänsä takana. Kun vietimme iltaa ystävättärieni kanssa, olessamme taas kerran tauolla, hän viestitteli minulle neuroottisesti kertoen kaipaustaan ja ikäväänsä. Moni sanaisesti kuvaillen hän kertoi kuinka minua arvostaa, seuraavassa hetkessä nähtyään kuvia illastamme viestit muuttuivatkin katkeriksi ja syyllistäviksi, kunnes tuuli jälleen vaihtui. Epätoivoisessa kontrollin halussaan hän veteli kaikista naruista saadakseen edes jonkun reaktion, jolla selvitä seuraavaan hetkeen. Näiden tilanteiden jälkeen jäin aina hämmentyneenä nostelemaan kulmiani, en voinut käsittää mitä ihmettä olin tehnyt ansaitakseni tuollaista epäluottamusta. Jossain vaiheessa  tajusin, ettei se minusta mitään kertonutkaan, kyse oli hänen omista epävarmuuksistaan. 


Hän oli ulospäin monien pitämä seuramies, karismaattisena ja värikkäänä tarinan kertojana, hän oli varsin odotettu ja haluttu henkilö erilaisiin illan viettoihin ja porukoihin.

Aluksi minuakin kierrätettiin menoissa mukana. Sain kuulla olevani odotettu ja erityinen, kun olin hänet onnistunut nappaamaan itselleni. Joukkoon mahtui kyllä niitäkin jotka vinkkasivat, etten välttämättä kaikkein helpointa tietä valinnut. Oikeastaan jo moniin hänen suvustaan kerrottuihin seikkoihin, tuntui liittyvän jokin "vaikeiden ja vastustamattomien miesten" legendaarista leimaa kantava ansio. Korviini kantautui juttuja myös hänen edellisen parisuhteensa mahdottomuudesta. Näissä puheissa rakkaani esitettiin lähinnä uhrina ja hänen edellinen kumppaninsa kuvailtiin itsekkäänä ja kylmänä henkilönä, joka oli vain häipynyt ja jättänyt toisen kuin nallin kalliolle. Nämä jutut herättivät ihmetystä ja nostivat pintaan paljon kysymyksiä, mutta niihin en saanut kuin epämääräisiä ympäripyöreitä vastauksia. Kun selityksiä hänen omalle huonolle käytökselleen suhteessamme vaadin, sain kuulla tarinoita exän hulluudesta ja luottamuspulasta naisiin, mitä entinen suhde oli aiheuttanut. Alusta asti olin utelias hänen suhteensa, joten pian kuva hänen värikkäästä menneisyydestään alkoi muodostumaan minullekin. 

Hän saattoi olla täydellisen hyvällä tuulella yhtenä hetkenä, kun jo toisessa joku täysin vähäpätöinen asia oli vienyt hänen mielenrauhansa miinuksen puolelle. Kaikkein vaikeinta oli ymmärtää hänen ailahtelevia mielialojaan, jotka toivat mieleen lähinnä murrosikäisen oikuttelut.

Passiivis-agressiivinen käytös tuli käsitteenä erittäin tutuksi jo seurustelun ensimmäisistä viikoista lähtien. Kaava joka suhteessamme toistui jatkuvast kuukaudesta toiseen oli, aamusta asti jatkunut fiilistely ja lämpöä lupaileva viestittely, joka hänen ehtiessään luokseni oli tyrmistyksekseni vaihtunut yrmeyteen ja puhumattomuuteen. Aluksi todella yritin hyväksyä hänen käytöksenä, olla parhaani mukaan tukena kylmyyden ja kuumuuden vuorotellessa hänen alati muuttuvissa tuulissaan. Koitin vaihtaa aihetta, koitin antaa tilaa, tulla lähelle, kestää painostavaa hiljaisuutta, koitin ehdottaa jotain tekemistä, antaa toisen vain olla. Lopulta kun mikään ei toiminut hetkien pelastuksena, pettymys ja turhautuminen asioiden hankaluudesta johti väistämättömään konfliktiin.

Peiliefekti jolla hän siirsi huonon olonsa minuun oli epäkypsä selvitymistapa, jolla hän vältti kohtaamasta omaa rikkinäisyyttään.

Kun turhauduin ja aloin riitelemään, koen näin jälkikäteen ajatellen antaneeni hänelle paremman olon olemalla "yhtä paska" tai "yksin syyllinen", kun menetin hermoni. Exänihän vain oli hiljaa tai syytön koko tilanteeseen, toinen on syypää ottaessaan asioita puheeksi. Riidan silmässä itsekäs epäkypsä ihminen saa lastata pakkinsa toisen päälle, jolloin puoliso saa kuulla kaikki ikävimmät asiat itsestään. Exäni tapa riidellä oli todella ruma, riidan hetkellä hän ei säästellyt vyön alle suunnattuja solvauksia, kunnioitusta ei ollut nimeksikään. Uskomatonta oli huomata miten hän saattoi olla täysin läsnäoloton, ja samalla hetkellä hallita koko tilaa täydellisesti vain olemalla fyysisesti paikalla. Hänen seurassaan kuljin vastomaisesti munankuorilla, ja pyrin aina olemaan muutaman askeleen edellä jotta riitoja ei olisi syntynyt.

Ajauduimme tämän seurauksena mitä hullunkurisimpiin tilanteisiin. Kerran pyysin häntä käymään toisella puolella tietä kauppassa, koska itse en olisi jaksanut liikkua. Pitkin hampain tehden selväksi miten valtaisasta uhrauksesta oli kyse, hän sitten lähti ostoksille. Pian hän soitti turhautumista äänessään ja tiedusteli mitä täältä nyt pitäisi tuoda. Ehdotin herkkuja, mutta pian puhelumme päätyttyä tajusin, ettei meillä ollut mitään iltapala aineksiakaan. En viitsinyt soittaa enään perään pyytääkseni lisäpalveluksia, kun hän vaikutti jo valmiiksi niin kypsältä koko toimitukseen. Päätin koko tilanteen välttääkseni kipaista itse läheiselle huoltsikalle, ja ostaa meille pizzat. Kun palasin takaisin kotiin, hän oli juuri saapunut itsekin paikalle ja epäluuloisena alkoi tivaamaan mistä olen tulossa. Kun sitten  koitin ilahduttaa häntä hakemillani eväillä, osuikin paska tuulettimeen huolella. Hän ei voinut ymmärtää miksi ihmeessä toimin noin typerästi, että passitin hänet kauppaan ja sitten kuitenkin itse lähdin ostamaan iltapalaa. Sanomattakin oli selvää, että ilta oli pilalla. Sorruin monesti ennakoimaan ja miellyttämään häntä, mikä vain lisäsi hänen ärsyynnystään. Joskus hän taisi mainitakkin asiasta toteamalla, että se koira tulee laumassa purruksi joka käyttäytyy epävarmasti. Tiedän nyt etten olisi voinut toimia oikein noista lähtökohdista käsin, vaikka olisin päälläni seissyt.

Aidon läheisyyden puuttuminen. Kuinka usein toivoinkaan että toinen olisi oikeasti pystynyt  parhaaksi ystäväkseni, jonka kanssa olisin saanut nauraa ja itkeä. Jakaa heikkouden hetkeni, saanut tuntea toisen kannattelevan, silloin kun en itse siihen pystynyt. Jakaa arkeni toisen tasapainoisen aikuisen kanssa.

En voi sanoa että olisin koskaan tuntenut tätä henkilöä naamion takana vaikka vietimme paljon aikaa yhdessä, toisen syvempi tunteminen jäi kokonaan puuttumaan. Syy tähän lienee siinä, ettei hänellä tuntunut olevan pääsyä omaan syvempään puoleensa. Hänen toimintansa näytti perustuvan peilaamiseen, todellisuudessa hän tuntui ohuelta kuin lammen pinta. Tästä jotuen kaikki syvempään lähentymiseen tähtäävät yritykset, koettiin riistona ja loukkauksena. Exäni tuntui olevan kauhuissaan siitä, että joku voisi nähdä hänen lävitseen. Ottaessani esiin hänen lapsuutensa tai menneet tapahtumat mistä hän mielellään vaikeni, tunsin kuinka ilma pakastui ympärillämme. Hän ei myöskään kysynyt minulta mitään, ellei sillä onkinut jotain tietoa minkä pystyi liittämään jollain tavoin itseensä. Hän ei ollut kiinnostunut kokemuksistani, ajatuksistani, ystävistäni, harrastuksistani, opiskelustani, no elämästäni ylipäätään. Ainoastaan pinnallinen kanssakäyminen kevyistä aiheista onnistui luontevasti. Keskustelunaiheitamme olivat lähinnä käytännön asiat ja höpöttely aiheista mitkä harvoin liittyivät meihin millään tavalla. Tunsin olevani jatkuvassa nälässä, janosin hänen huomiotaan ja varmuutta tunteistaan tekojen kautta, mitä enemmän halusin sitä vähemmän hän antoi.

Elämä hänen kanssaan tuntui kilpajuoksulta tulevaan, hänellä oli aina niin kova kiire eteenpäin, ettei tälle hetkellä ollut sijaa. Emme koskaan pysähtyneet luomaan tätä hetkeä ja vain katselemaan maisemia, elämä tässä suhteessa tuntui usein suorittamiselta. 

Kaipasin myös kovasti fiilistelyä hetkissä, sitä kun tehdään yhdessä jotain mikä on molemmista hauskaa. Huomaamisen taitoa asioissa mitkä kertovat, että toinen todella arvostaa. Arjessa niitä ei tullut, mutta riidan jälkeen kielenkannat yllättäen saattoivat laulaa ylistysvirttä ihmeellisyydestäni tusinan sivuja mitalla. Silloin hän osasi vetää juuri oikeista naruista, mainita niitä asioita millä olisin toivonut hänen vahvistavan suhdettamme ihan perus kohtaamisissa. 


Yhteiset sosiaaliset tapahtumat etenkin ne mitkä liittyivät jotenkin läheisiini tai minulle tärkeisiin päivämääriin, hän onnistui aina  pilaamaan. Tällöin hänen käytöksensä korosti lähinnä sitä kuinka hänet oli jotenkin väkisin paikalle raahattu,vaikka parempaakin tekemistä olisi ollut. Silti kun tarjosin vapaapassia siinä toivossa, että hän itse tajuaisi pysyä poissa jos ei hauskaa kykenisi pitämään, hän tuli jokatapauksessa aina. Sitten sain todistaa murjotusta ja vihamielistä käytöstä. Kenellekkään muulle tämä ei näkynyt tietenkään niin selvästi kuin minulle. Ehkä nuo tilanteet kuitenkin palvelivat suurempaa tarkoitusta, niiden avulla hän sai taas yhden mahdollisuuden ulkoistaa pahaa oloaan minuun.

Hän vei minulta niin paljon ainutlaatuisia hetkiä, mitä en voi koskaan saada takaisin. Parhaan ystäväni häät jolloin hän ensimäisenä minut nähtyään tokaisi tylysti, että mulla on jotain hampaan välissä sanottuani ensin hänelle kuinka komealta hän mielestäni näyttää. Tätini järjestämissä juhlissa hän ei kyennyt rentoutumaan, vaan sihisi korvaani kuinka sukujuhlani olivat hänen pahin painajaisensa miten hän olisi paljon mielummin jossain ihan muualla paremmassa seurasssa. Saadessaan ilkeillä kommenteillaan minut itkemään hän sähisi entistä kiukkuisemmin etten saisi aiheuttaa kohtausta. Serkkuni syntymäpäivillä hän vain istui syrjässä osallistumatta vapaaehtoisesti mihinkään järjestettyyn, puhumattakaan sosialisoimisesta muiden paikalla olijoiden kanssa. Lopulta lähdimme kesken juhlien pois koska en kestänyt nöyryyttävää uusiintaa sukujuhlista jossa kaikki ihmettelivät poikaystäväni käytöstä. Puhumattakaan ystävieni uudenvuoden juhlista, vapusta, ystävänpäivästä, pääsiäisestä, joulusta, tai vuosipäivästämme jolloin hän tokaisi katkerasti kesken ravintolaillallisen saatuaan tietää kavereidensa illanvietto suunnitelmista "hän se vain on tälläinen seesteinen parisuhde ihminen". Tästä johtuen emme oikeastaan viettäneet aikaa, kuin keskenämme tai lähimmän perheemme kanssa. Hän joskus jopa tokaisi, ettei hänellä ole mitään yhteistä ystävieni kanssa. Ikäänkuin voisimme tietää onko meillä yhteistä tuntemattomien ihmisten kanssa, ennen kuin olemme tutustuneet ja aidosti vaihtaneet ajatuksia. Ne kerrat kun vietimme yhdessä iltoja minun ystäväporukassani, hän yleensä veti päänsä täyteen ja sammui ennen kuin pääsimme varsinaisesti edes aloittamaan iltaamme.

Aluksi läheiseni tietysti pitivät hänestä, kaikkein läheisimmät ystäväni kyllä hoksasivat ongelmat melko varhain. Erään riidan puhjettua melko rumaksi heidän edessään yhteisessä illanvietossa, kävi selväksi kaikille millaisista ongelmista välillämme oli kyse. Tukeuduin ystäviini vahvasti koska en suhteessa sitä saanut, lopulta tilanne tulehtui koska vainoharhainen ja epävarma exäni oli vakuuttunut, että ystäväni vihasivat häntä.

Sen sijaan luontevammin kävi häneltä kiihkoilu ja paasaaminen maailman asioista, politiikasta, musiikista ja ihmisten perseilystä. Näistä asioista hän olisi jaksanut jauhaa vaikka maailman tappiin asti. Sitä nippelitiedon ja faktojen määrää, mitä hän esitti asiantuntevasti taivaantosina kuin tärkeämpikin valtion päämies, oli vaikea kenenkään päihittää. Hänelle tunnusomaisin tapa ilmaista itseään kaikessa ulosannissaan tuntui olevan vihaisuus, joka kuului jokaisen paasauksen takana todella selkeänä. Hän oli niin helvetin kyllästynyt siihen miten muut hoitivat asioitaan ja antoi sen todellakin kuulua. Hetket kun joku huolimaton sattui hänen hännälleen astumaan, saavat edelleen myötähäpeän nousemaan poskilleni.

Kyllä saivat ohittelijat liikenteessä, pahaksi tulkitut katseet, liian äänekkäät kanssaihmiset, ja muut vandaalit ääliöt osansa hänen kiukustaan.

Miten se onkin niin että negatiivinen kehä osasi kyllä hänen elämässään ilmentää itseään ihan pyytämättäkin. Raha-asiat ja kaikki muukin arjen hallinta, oli välillä aivan retuperällä. Mikäs sen parempaa kuin kostaa kaikille muille töpeksijöille ulkomaailmassa, ja oravanpyörä oli valmis. Toisinaan ihailin hänen värikästä kielenkäyttöään, aluksi osasin vaaleanpunaiset rillit päässä löytää hänen temperamentistaan viihdykettä. Loppua kohti vain hämmennyin siitä miten tunteella hän jaksoi suhtautua asioihin, mitkä eivät liittyneet hänen elämäänsä oikeastaan millään tavalla. Enkä tarkoita etteikö yhteiskunnallisiin asioihin ja ilmiöihin saisi ja pitäisi ottaa kantaa, mutta olisiko hyvä saattaa tasapainoon oma elämänhallinta ja tunne-elämä, ennenkuin alkaa laittamaan uusiksi koko maailman asioita. Mutta toisaalta asioita ajateltuani, tuokin käytös kielii vain siitä, ettei omassa elämässä ole tarpeeksi tyydyttävää sisältöä joten oman arvontuntoa haetaan vaikka heinäpaalista. 


Raivo joka tuli aluksi kylään satunnaisina purkauksina mutta voimallisuudellaan yllätti minut tilanteissa täysin niin, etten saanut sanaa suustani. Raivo josta tavarani, mieleni, ja lopulta fyysisesti itsekin sain osani. En koskaan varsinaisesti pelännyt häntä, luotin että pohjimmiltaan hän oli hyväsydäminen ja välitti minusta. Toisaalta olin myös itse melko vahvasti puolustautuva suuttuessani, joten itsellenikin luonteenomaisempaa oli vastata haasteeseen pelottomasti. Jälkikäteen osasin silti ajatella ettei riitelymme tuntunut terveeltä, tai reilulta. Ihmettelin aina sitä kontrastia mikä hänen käytöksessään riitojen jälkeen näkyi suhteessa siihen pommiin mitä tuntui tikittävän aina vierelläni viikoissa. Myöhemmin ymmärsin että se mistä hän minussa niin kovin piti kiinni, oli se sama lapsi mikä myös hänen sisällään oli rikki, oma kuvajaisensa jonka hän minusta näki. Mutta hän ei ollut valmis korjaamaan noita pelokkaita lapsia meissä, hänellä oli hänen vihansa, katkeruutensa ja pelkonsa, jotka estivät häntä kasvamasta noiden asioiden yläpuolelle.

Kaikki mikä minussa ilmensi eheytymistä oli vierasta ja tuomittavaa. Sitä ei saanut liikaa päästää näkyväksi, sen tähden koin olevani jatkuvasti huonompi versio itsestäni.

Silti jaksoin  ja halusin ymmärtää tämän rajun pojan raskasta taakkaa, joka selvästi vain tarvitsi hoivaa, jonkun luotettavan henkilön joka ei poistu takavasemmalle heti kun ongelmia ilmaantuu. Olin niin perkeleen sitoutunut ja halusin enemmän kuin mitään, että hän olisi se oikea. Hänessä oli jotain niin tuttua, hän todella tuntui haavekuvieni päähenkilöltä. Onnekseni enää en ole se, joka rikkinäisen minäkuvan pohjalta piirtää satuprinssejä ilman eheitä sieluja. Haaveilimme perheestä, keksimme tuleville perillisille nimet ja maalasimme kiiltokuvia tulevaisuudesta. En voi kiistää etteikö välillämme olisi vallinnut jokin syvempi yhteys. Parhaimmillaan parisuhde on kun kaksi aikuista voi jakaa lapsen tavoin iloa ja rakkautta keskenään, ilman turhia jännitteitä. Välillä myös hän tuli ulos kuorestaan, karistaen turhan vakavuuden ja synkkyyden pois harteiltaan. Kaikista haitallisista käytösmalleista huolimatta suhteessamme oli paljon huumoria ja hassuttelua rauhan vallitessa.  Tälläiset hetket olivat niin rakkaita ja taianomaisia, oli kuin aurinko olisi tullut esiin pitkän pimeyden jälkeen. Rakastin myös hänen perhettään joka tuki ja auttoi meitä monissa tilanteissa. Tunsin niin monen olevan puolellamme, etten voinut tuottaa kaikille pettymystä heittämällä hanskoja tiskiin, olinhan nähnyt myös toisen puolen olevan olemassa. Kymmeniä kertoja päätimme musertavan sinisilmäisesti, että saisimme suhteemme toimimaan, ja vähintään tuplaten nuo kerrat rysäytimme amorinkaareltamme päin seinää. Lopulta en saanut enää edes tyydytystä hetkistä kun palasimme taas yhteen, koska jo samalla sekunilla aloin pelkäämään seuraavaa käännettä, kun tuuli taas muuttuisi.

Suuttuessaan hän oli täysin älytön. Sadattelu, kiihkeä panettelu, tilanteiden väärinlukeminen, ivaaminen, haukkuminen, epäluuloisuus, mustasukkaisuus ja epätoivo vaihtelivat hänen verbaalisessa kyvykkyydessään kuin itse piru olisi manattu paikalle. Mulkoilua ja sitä hullua kiihkoa, millä hän jopa kerran repäisi oveni suojalukon paikoiltaan koittaessani pitää hänen raivoaan loitommalla, olisi varmaan nujerrettu monikin. Enää en ihmetellyt, että aikaisemmat olivat ennen minua mahdollisesti vain kadonneet hänen elämästään. 

Järkevä kypsä ratkaisukeskeinen kommunikointi, oli hänelle täysin vierasta. Kävi selväksi että riidoissa oli kyse voittamisesta, vastustajan nujertamisesta. Omista defensseistäni ensin esittäytyi nauru. Huvittuneisuus on luontainen tapani suhtautua asioihin, koska pieni tilannekomiikan mestari  minussa näkee useimmissa hetkissä myös hullunkurisen puolen. Koitin tietysti aluksi saada myös hänet nauramaan älyttömyyksille. Ihmisen määritellessä itsensä lähestulkoon kokonaan ulkoakäsin ei hän mitenkään voi ymmärtää mitä hauskaa on siinä, että nauraa kesken kirjavan ulosannin. Usein tuollainen negatiivinen tunnelasti on tarkoitettu solvaavaksi ja loukkaavaksi, tai vähintäänkin hiljentäväksi argumentoinniksi. Jossain vaiheessa keksin, että itkemällä sain hänet tiputtamaan sotakirveensä, ja inhosin itseäni sortuessani tähän keinoon. Tajusin tämän voimaannuttavan vaikutuksen toisessa koska kyyneileisiin on niin helppoa vastata vahvuudella. Silloin oli taas hänen vuoronsa astua näyttämölle lohduttamaan ja lupailemaan. Tajusin että tällä tavoin toinen kykenee myös näkemään itsensä osapuolena joka lopulta väistyy riidan tieltä, hän oli se joka lopulta tarjosi rauhanpiippua. Aloin itsekkin käsittää missä noidankehässä olin loukussa. Suhteen viedessä meitä ylös ja alas, vuoroin helvettiä jonka jälkeen seurasi autuasta onnea, kun saimmekin taas toisemme kaikesta huolimatta.

Kesti todella pitkään hyväksyä, ettei illuusioni tuotos vastannut todellisuutta.

Näennäisestä yritteliäisyyden puutteesta häntä ei voi syyttää, lähtihän hän kanssani jopa parisuhdeterapiaan, kun kerran riideltyämme lupasi tekevänsä mitä vain, että saisimme suhteen toimimaan. Tietysti kun tämä hetki koitti, hän oli kiukkuinen kuin ampiainen, tilanne oli taas vaihtunut. Teki  tiukkaa pitää lupauksensa, kun mitään akuuttia menetyksen uhkaa ei ollut päällä, minähän olin jo tullut takaisin eikä mitään ongelmaa enää ollut olemassakaan. Riitelyssämme toistui siis kaava jolloin hän purki paskaa oloaan minuun niin kauan, että lopulta päätin lopettaa koko suhteen, jonka jälkeen hän ratsasti hätiin luvaten maat ja taivaat, jos vain tulisin takaisin. Tällöin hän sai myös äärikokemuksen joka kirvoitti egoa ja syötti tunnetta, että tässä nyt eletään täysillä.

Tälläisestä ketjusta seuraa lopulta koukuttuminen tunnehuippuihin, josta myrkyllisen parisuhteen molemmat osapuolet ovat riippuvaisia. Kun lupauduin takasin tilanne muuttui jälleen, parin päivän jälkeen hän saattoi tulla entistä vihaisempana luokseni, kun hyvä fiilis oli vaihtunut häpeään omasta aikaisemmasta epätoivon tunteiden näyttämisestä, sekä odotuksistani häntä kohtaan johtuen. Tajusin hiljalleen, että puheet ja teot joilla hän voiteli minut takaisin luokseen olivat vain kikkoja. Eräänkin kerran olessamme erossa kuulin oveltani rapinaa, mennessäni tarkistamaan tilannetta löysin sieltä  hänet sitomassa kukkapuskaa ovenkahvaan. Minut nähdessään hän parkaisi kauhistuneena "EI  VITTU EI TÄN NÄIN PITÄNYT MENNÄ! EI SUN PITÄNY OLLA KOTONA NYT KOKO YLLÄRI ON PILALLA" Tajusin hänen reaktiostaan, että etusijalla tapahtumassa oli hänen harmistuksensa siitä ettei tilanne mennyt hänen toivomallaan tavalla,  koska nyt hän ei saanut vaivannäöstään tarvittavaa egon pönkitystä. Nyt seisoinkin hänen edessään ja olisi pitänyt kantaa yhdessä vastuu asioista mitkä välillämme olisi oikeasti pitänyt korjata. Sanomattakin on selvää että tilanne päätyi jälleen kerran riitaan, hänen uhriutuessaan näennäisen yrityksensä taakse.

Tavallaan ymmärrän häntä edelleen, hän ei kyennyt hyväksymään itseään, ja otti tunteensa aivan liian vakavasti, ymmärtämättä olla armollinen itselleen.

En minä häntä lähtökohtaisesti tuominnut, hän tuomitsi itse itsensä. En suvainnut itseeni kohdistuvaa kaltoinkohtelua koskaan. Passitin hänet aina matkoihinsa, tai lähdin itse pois jos yhdessäolosta ei tullut mitään. Kymmenet kerrat hän juoksi perääni kun sain tarpeekseni riitelystämme, vuoroin anellen ja vuoroin käskien minua mukaansa. Luulen hänen joutuneen joka kerta riidoistamme sen verran paniikkiin, ettei hän lopulta osannut toimia järkevästi senkään vertaa, kuin vain taistella loppuun asti. Menettämisen pelko joka häntä selkeästi ajoi, oli silti peräisin jostain ihan muualta kuin meistä kahdesta. Kun ajaudutaan  jatkuvaan valtataisteluun josta on vaikea irrottautua, tullaan lopulta umpikujaan missä ei ole muita vaihtoehtoja kuin lähteä.

Joku toinen olisi ehkä tyytynyt, joku toinen olisi ehkä ollut viisaampi ja lähtenyt aikaisemmin. 


Välillä väsyin ja katkaisin yhteydenpitomme tylysti päiviksi. Loppua kohti toilailin jo itsekin, enkä pystynyt enää olemaan täysin lojaali suhdettamme kohtaan. Tunsin aina myös syyllisyyttä harhailevasta mielestäni, joka aiheutti lisää ristiriitoja kun palasimme taas yhteen.Väsynyt ja turta mieli alkoi etsiä ulospääsyä, aloin haaveilla yksinolosta yhä useammin. Tuntui että en voisi mitenkään saavuttaa kaikkea haluamaani tämän ihmisen vierellä, hän ei yksinkertaisesti tukisi ja kannustaisi minua olemaan paras versio itsestään. Tajusin myös ettei hän rakastanut itseään, hän ei edes tuntenut itseään, ei sillä tavoin jotta olisi kyennyt hyväksymään minuakaan kokonaisena. Kaiken mitä hän ei itsessään hyväksynyt, hän siirsi minuun. Tunsin usein, että hän häpesi minua tai hermostui tietämättömyydestäni, milloin mistäkin. 

Mutta hän ei päästänyt irti.

Hän jaksoi muistuttaa kohtalosta ja maailmaa suuremmasta merkityksellisyydestä välillämme. Aina  kun päätin että nyt tämä riittää, löytyi ovenkahvastani kukkapuska tai kirje postiluukussa. Noihin tunnustuksiin hän oli sydänverellä vuodattanut tuntonsa niin uskottavasti pahoittelunsa ilmaisten ja halunsa tehdä paremmin jatkossa, että itse valtion tuomarikin olisi puoltanut päätöksensä. Sinnikyys jota hän harrasti oli kertakaikkiaan häkellyttävää, kerran hän jopa seurasi minua kolme päivää, kun en suostunut puhumaan ja välttelin näkemistä.

Hänen ymmärryksekseen on sanottava, että kyseessä ei ollut varsinaisesta valehtelu. Hetket jolloin hän epätoivoisesti tavoitteli suhdettamme takaisin, tuntuivat pelastusrenkaan hamuilulta. Todellisuudessa juuri se koin olevani, joku jota tarvittiin. Tällöin hän ilmensi ainoastaan omaa rajoittuneisuuttaan ja yksinolon pelkoaan. Luvatessaan asioita hän toteutti vain syvintä uskomustaan, olemalla uskomattoman lyhytnäköinen. Jossain vaiheessa lupausten hetkellä aloin huomaamaan, ettei hän itseasiassa esittänyt mitään ratkaisuja ongelmiimme, aikaa hän käytti lähinnä itsensä sättimiseen ja minun vuolaaseen ylistämiseeni. Tietyllä tasolla uskon olleeni peili jonka kuvaan hän jäi koukkuun, myös siksi että syvällä sisimässään hänkin tiesi asioiden joita hänen käytöksestään poimin olevan totta. Olin myös itse koukussa pelastajan roolissani, sain tepastella omassa hyvyydessäni parempana osapuolena, tarvittuna ja ainutlaatuisena. Toki tämän näin vasta pitkän ajan kuluttua erostamme. Kirkkauden hetkissämme näimme roolien taakse, ja joskus harrastimme riitojen jälkeen rakentaviakin keskusteluita nähden ulkopuolelta molempien huonot ja hyvät puolet. Kunnes hän ei taas rehellisyyteen kyennytkään, kun olisi täytynyt alkaa konkreettisesti toimimaan oikein. Mikään tyhmä ihminen hän ei ollut, pikemminkin sosiaalisesti hyvinkin älykäs, sosiaaliset taidot vain vaativat kasvua. Teoriassa hän osasi ajatella, mutta tekojen tasolla tapahtui lopulta hyvin vähän mitään, mikä olisi konkreettisesti vienyt asioita eteenpäin.

Edelleen koen, että fyysisellä puolella hänen suurin syntinsä oli tarpeeton voimankäyttö

Väkivalta suhteessamme eteni pikkuhiljaa tönäisyistä, uhittelun ja tavaroiden rikkomisten kautta, tyynyn hakkamiseen riekaleiksi päälleni, potkuihin ja huutamiseen ja sylkemiseen naamalleni. Estäessään minua lähtemästä hermostui hän niin, että repäisi kassin kädestäni tai työnsi minut ovea päin. Joskus provosoiduin hänen käytöksestään, kerran olin kuunnellut piikittelyä ja kiukuttelua jo tunteja kunnes lopulta hermostuin ja heitin häntä raejuustopurkilla, tai jollain muulla elintarvikkeella.  Joskus sorruin siis myös itse rikkomaan fyysistä koskemattomuutta. Asia josta hän jaksoi muistuttaa. Tämä varmaan toimi hänen mielestään jonkin näköisenä oikeituksena heitellä minua ympäriinsä. Suhteemme oli kaikenkaikkiaan hurja, eikä kumpikaan selvinnyt ilman mustelmia. Tapa jolla alistuin pitämään hänen puoliaan ja valehtelemaan mustelmien synnystä ystävilleni vei minut vain syvemmälle itsepetoksen kehään. Vaikka en turpaani kirjaimellisesti saanutkaan, koen fyyisen käsiksi käymisen lisääntyneen suhteemme aikana sitä mukaan kun kierrokset lisääntyivät, mikä on hyvin tyypillistä parisuhdeväkivallalle. Pelkäsin että tilanne olisi mahdollisesti voinut tulevaisuudessa riistäytyä käsistä, vastasinhan itsekkin yhä useammin vihaan vihalla. Henkinen väkivalta näytteli suurempaa roolia, koen suhteen pitäneen minua tiukasti otteessaan, se sai minut ahdistumaan, mielistelemään, jännittämään ja pelkäämään.


Myrkyllinen suhde teki minusta vain varjon itsestäi, vieden elämäniloni, pitäen minut paikoillaan. Jos olisin jäänyt en todellakaan olisi saanut puoliakaan asioista tehtyä, mitä suhteen jälkeen olen vienyt eteenpäin omassa elämässäni.


Irrottautuminen tuosta epäterveestä suhteesta, ei ollut lainkaan yksinkertaista. Päätin kymmeniä kertoja lähteä, mutta taitavana puhujana hän taivutteli minut aina uudestaan uskomaan yhteiseen tulevaisuuteen. Hän vetosi tunteisiini, mateli, itki, vakuutteli, ilmaantui ilmottamatta paikkoihin joissa tiesi minun olevan, otti yhteyttä vanhempiini, vetosi yhteisiin ystäviimme. Lopulta kun mikään edellä mainituista ei tuottanut toivottua tulosta, hän suuttui, raivosi, syyllisti, haukkui, uhriutui ja lopulta julisti minut petturiksi ja täydeksi valehtelijaksi. Kuuntelin hänen katkeria tilityksiään monia kertoja, ne vaihtelivat vuoroin itsesyytöksien sekä minun syyllistämiseni ja ylistämiseni välillä. Tulevaisuuden kauhukuvien maalailuun hänen pelokas mielensä käytti erityisen paljon aikaa ja vaivaa. "Sä ihan varmaan heti löydät uuden ja kaikki tää on mennyttä, tätä ei tulla ikinä saamaan takaisin" tyylisen vuodatuksien välistä, ei vältytty myöskään karkealta painokelvottomalta tekstiltä jossa toivoteltiin painumaan seuraavan k***** selkään.

Jossain kohtaa hän keksi myös kontrolloimisen halussaan alkaa vaatimaan takaisin antamaansa joululahjaa. Lahja oli kulma aivan liian arvokas ottaen huomioon, ettemme enää jatkaisi yhdessä. Se että toisillemme ostetut joululahjat olivat arvoltaan saman suuruiset, ei näytellyt hänen hyväksikäyttöteoriassaan kummoistakaan roolia. Jouduin estämään hänet lukuisia kertoja kaikilla sosiaalisenmedian tileilläni, puhelimen whatsapista sekä tekstiviesteistä. Hän ei kyennyt ahdistukseltaan jättämään minua rauhaan, vaikka hänen käytöksensä meni noissa tilanteissa ihan överiksi, sisimmässäni ymmärsin tuskan jota hän koitti toiminnallaan välttää. Vaikka hän onnistui lopulta vain aiheuttamaan lisää tuhoa, vastaavat tarinat eivät ole lainkaan niin epätyypillisiä kuin kuvitellaan.

Hänen virheensä oli siinä, ettei hän osannut rakastaa itseään. Hän tahtoi omistaa ja avullani unohtaa oman pahan olonsa, koska se on helpompaa kuin itsensä kohtaaminen.

Lopulta omien voimien väsyttyä hakeuduin erääseen paikkakunnallani toimivaan tukiryhmään, joka on tarkoitettu avuksi oman haitallisen läheisriippuvaisuutensa tunnistamisessa, sekä tueksi vaikeisiin elämäntilanteisiin. Ryhmän kautta käsitin kuinka muuttaa voin vain itseäni, aloin nähdä asiat paljon isommassa mittakaavassa. Oli kuin sokean lasit olisi kiskaistu silmiltäni ja vihdoin aloin nähdä selkeästi mistä kaikessa oli kyse. Ymmärsin että henkilö jonka seurassa on vain selittämättömän paha olla, ei ole rakkauteni arvoinen. Kun tein lopullisen päätöksen lähteä vahingollisesti suhteestani, ryhmän tuki oli korvaamattoman tärkeä. Monet kerrat kerroin kiukkuani ilmoille joka vihdoin sai luvan purkautua ilman pelkoa nujertamisesta. Ilman pelkoa massiivisesta yhteenotosta joka veisi toimintakyvyttömäksi zombiksi pahimillaan päiväkausiksi. Toisinaan en pystynyt sekavien tunteideni lomasta muuta kuin itkemään ryhmäpalavereissä, järki ja sydän täydessä ristiriidassa keskenään, koitin löytää voimaa olla ottamatta yhteyttä painajaiseeni. 

Yksi monia kaltaisiani ihmisiä yhdistävä tekijä selviydyttyään myrkyllisestä suhteesta, on kokemus siitä kuinka suhteessa ollessaan omat tunteet tukahdutettiin täysin. 

Muistan itsekkin vein kaikilta tuntemuksiltani etenkin negatiivisilta, sen terävimmän huipun välttääkseni toisen epätoivottuja reaktioita. Sama koki myös seksuaalisuutta, ei saanut haluta liikaa koska saattoi tulla torjutuksi. Liian iloinen ei saanut olla, koska mikään ei lässähdyttänyt tunnelmaa tehokkaammin, kun toinen varautuneena ilmaantui luokseni, eikä saa vastaukseksi kuin murahduksen. Omaa epävarmuuttaan exälleni tuntui olevan vaikeaa kohdata minut, jos olimme viettäneet päiviä erillään. Tuntui kuin hänen olisi ensin pitänyt varmistua minun tunnetilastani, voidakseen turvallisesti rentoutua seurassani.


Viimeisten viikkojen aikana ennen kuin kaikki loppui, olin täysin turta. Ironista kyllä silloin hän yhtäkkiä sai jostain puhtia, ja olikin ekstra kiinnostunut mieleni liikkeistä. Mutta silloinkin sai varoa sanomisiaan koska tiesin jo vanhasta oppineena, ettei häntä oikeasti kiinnostanut oloni. Pikemminkin uteliaisuuden oli herättänyt pinnan alla väreilevä epävarmuus omasta asemasta, ja taas tukahdutettiin tunteita. Jos olisin rehellisesti sanonut miltä tuntuu, vaikka hän kerankin sitä oma-alotteisesti ilman ilmiselvää hyökkääväisyyttä tiedusteli, tunsin sen olevan ansa. En laskenut kuinka monet kerrat makasin hänen vierellään valveunessa tuossa olotilassa, kuohuksissa kuin shampanjapullo valmiina poksahtamaan minä hetkenä hyvänsä. Olin täynnä negatiivisia tuntemuksia joita hän minuun oksensi päivästä toiseen, vailla vapautta purkaa niitä mitenkään.

Erään kerran muistan kuinka en voinut enää pidätellä pahaa oloani, koin tehneeni kaikkeni jotta olisimme yhdessä ollessamme löytäneet tavan purkaa negatiivista kuormaa, joka tuntui ympäröivän meidät kerta toisensa jälkeen kuin sankka sumu. Istuimme autossa kiusaannuttavassa tunnelmassa, jälleen kerran yhden tyrehtyneen keskustelu yrityksen jäljiltä. Olimme tulossa sukulaisteni luota, olin pahoillani jostakin mitä hän oli minulle sanonut siellä ollessamme. Yhtäkkiä napsahdin ja aloin huutamaan suoraa huutoa pahaa oloani pihalle, ja mikä oli hänen reaktionsa? Ei suinkaan hämmennys, kuten voisi kuvitella. Hän karjaisi kovempaa peittäen alleen kaiken sen tuskan mikä kurkustani kuului ilmoille, iskien samalla jarrut pohjaan keskellä liikennettä. Tämän jälkeen hän kääntyi karjumaan kasvoilleni. Tilanne oli täysin absurdi, sen jälkeen tuntui ettei minulla ollut edes oikeutta hetkelliseen loppuunpalamiseen.

Naamio oli tippunut ja näin hänen kulissiensa taakse, en voinut enää leikkiä, että kykenisin pelastamaan hänet, mutta pystyin pelastamaan itseni.

Pikkuhiljaa toivo usko ja unelmat nylkeentyivät elävältä, kunnes en voinut enää uskoa sanaakaan hänen suustaan. Olisin kovasti toivonut, että olisimme voineet päätellä suhteemme kauniisti yhteisymmärryksessä. Hänen kohdallaan se tuntui olevan sula mahdottomuus, koska hänen omakuvansa oli riippuvainen ennenkaikkea muista ei hän voinut kestää parisuhteen kariutumisen aiheuttamaa tuskaa. Muistan ajatelleeni, ettei suhteemme päättyminen merkinnyt hänelle vain ihmissuhteen päättymistä, vaan myös koko minäkuvan jonka on toisen ihmisen varaan rakentanut, murskaantumista. Viimeisessä keskustelussamme sanoin hänelle suoraan, ettei hän kohdellut minua suhteemme aikana kovinkaan empaattisesti, johon hän vasta argumeintoi täysin loogisesti

"Olenhan empaattinen, sunkin jutut oon koittanut hyväksyä osana sinua, kaikki noi sun somepäivitykset ja avautumiset esimerkiksi. Enkä oo ainut joka näin ajattelee, ne on vähän noloja mut oon yrittänyt opetella ajattelemaan että ne on osa sua"

Hän ei aikaillut käyttää todisteena myötätunnostaan aihetta, joka tuolloin vielä aiheutti itsellenikin epävarmuutta kunnes opettelin hänen jälkeensä puhumaan yhä suoremmin ja rohkeammin juuri siitä kohtaa missä itse kulloinkin olen. Miettimättä sitä mitä hän tai kukaan muukaan siitä on mieltä. Riidoissa hänellä oli usein tapana käyttää todisteena ystäviensä kanssa käymiään keskusteluita tilanteista joihin hän kanssani ajautui. Monesti selittäen järkeistäen, kuinka se on vain niin käsittämätöntä etteivät hänen ystävänsä jotka ovat hänet vuosikausia tunteneet allekirjoita puheitani lainkaan. Kommenttia ajateltuani tajusin että, eiväthän he kyseenalaistaneet hänen käytöstään tai vaatineet häneltä samallatavalla asioita kuin minä, heidän kanssaan hän oli turvassa totuuden peililtä. Ystävilleen hän oli mitä lojaalein ja hauskin tyyppi, kavereiden kanssa hukutettiin murheet alkoholiin ja jauhettiin paskaa maailman asioista. Parisuhde ja ystävyyssuhde eroavat toisistaan melko paljon tiettyjen asioiden osalta joten ei se lopulta ihmetytä, etteivät parisuhteen ulkopuoliset henkilöt tunne niitä kurjempia puolia meistä samalla tavalla kuin kumppani. Loppujenlopuksi hän oli karismaattinen, miellyttävä ja viihdyttävä persoona, josta oli helppo pitää.

Kuten niin aikaisessa vaiheessa jo ennustinkin, ei hän kyennyt vielä hetkenkään päästä suhteemme päättymisestä suhtautumaan väleihimme luontevasti. Koittaessani häneen muutamia kertoja olla yhteydessä, ymmärrettiin yhteydenottoni tahallisesti väärin ja sain osakseni ivaa ja kalseaa kohtelua. Tuntui pahalta. Ymmärsin ettei hän koskaan rakastanut, ei sillä tavalla kun rakastettua jäädään kaiken sen taistelun ja väännön jälkeen, tahoillamme haavoja paranneltuamme, muistelemaan lämmöllä. Tuntien kiitollisuutta kaikesta siitä mitä suhde loppuviimein kuitenkin antoi. Viimeiset sanat mitä hän mulle vielä ollessamme yhteydessä sanoi kuvaavat hyvin sitä miten eri näkökulmista asioita katselimme, "kaikkein vaikeinta tulee olemaan päästä yli kaikesta siitä paskasta, jota sä mulle, musta itsestäni syötit".

Toivottavasti hänkin on oivaltanut, ettei kukaan voi syöttää sinulle mitään sellaista mitä et itse itsestäsi allekirjoita. Lopulta aika paransi haavat kuten se aina tekee, molemmat menimme eteenpäin tahoillamme, hän paljon pikaisemmin kuten arvata saattaa. Uusi ihminen löytyi vain muutaman viikon jälkeen erostamme. En voi sanoa varsinaisesti yllättyneeni. Vaikka ymmärrys siitä miksi suhde ei voi enää jatkua valkeni melko nopeasti, kun vihdoin uskalsin olla asiasta itselleni täysin rehellinen, kesti irti päästäminen tunnetasolla kaikista yhteisistä särkyneistä muistoista paljon kauemmin. Onneksi ymmärsin, ettei hänen uusi suhteensa ollut minulta tippaakaan pois. Vaikka voisin en menisi  takaisin tuohon suhteeseen, joten on parempi että päästimme toisistamme ihan joka tavalla. Kun katselen vanhoja valokuvia yhteisiltä ajoilta muistan jokaisessa hetkessä hymyni takana kurkkivan alakuloisuuden ja turhautuneisuuden. Joissain kuvissa olen onnistunut taltioimaan hyvän hetken, hetken yhteenpaluusta. Noissa kuvissa tunnistan hänestä sen poikamaisen valoisuuden ja veikeyden, mikä minua kuvista tuijottaa ja saatan hetkeksi liikuttua. Kaikesta kokemastamme huolimatta uskon, että tuolla osalla hänestä on aina paikka sydämessäni. Jokaisella on omat selviytymiskeinonsa vaikeissa tilanteissa, tarkoitus ja polkunsa tässä elämässä. Kun on kulunut jo monta aikaa, en tunne enää katkeruutta. Olen vain kiitollinen että sain kokea jotain niin äärettömän kasvattavaa, jotain mikä opetti minulle niin paljon rakkaudesta ja itsestäni, omista rajoistani ja siitä mihin elämässä  tahdon päästä. Lopultakin se antoi paljon enemmän kuin otti.


Kiitos.

-Sanni

7 katselukertaa

©2019 by MAAGILIFE. Proudly created with Wix.com