Blogini vuosipäivä oli viime viikolla ja pyörittelin mielessäni sopivaa aihetta. Palauttelin mieleen niitä asioita mitkä ylipäätänsä saivat aloittamaan. Tulossa siis kuulumisia sekä ajatuksia menneeltä vuodelta tähän hetkeen. Vuosi sitten tähän aikaan tahdoin käynnistää jotain uutta, jotain joka tekisi palan sisintäni näkyväksi. Tahdoin tehdä sisäisen tuntemukseni hyväksi jotain merkityksellistä. Blogin pitäminen pakotti oikeasti katsomaan sisimpääni, miltä asiat oikeasti tuntuiva? Mitkä asiat sisälläni vaativat tulla nähdyksi? Mistä kokemuksista puhumalla voisi hyödyttää toista, joka omassa elämässään mahdollisesti käy läpi jotain samankaltaista? Kirjoittaminen on aina ollut keinoni purkaa asioita, mutta julkisesti asioita jakaessaan sydämestään käsin, käyttää paljon enemmän aikaa viestin sisältöön ja siihen että tulisi nähdyksi juuri sellaisena kuin on. Toisaalta elämä on opettanut, ettei kukaan oikeastaan näe sinua sellaisena kuin sinä oikeasti olet, vaan sellaisena kuin kukin itse on. Blogi on auttanut jäsentelemään monia vaikeita aiheita ja liikuttanut monia pelkoja tehden ne näkyväksi ja inhimillisiksi. Tunnen myös ylpeyttä kokemastani matkasta kirjoittamisen kanssa, sen kautta olen saanut käydä monia kehittäviä keskusteluja puolin ja toisin. Blogi on siis toiminut hienona kasvualustana itsetuntemuksen tielläni.
Kukaudet kuluivat ja tunsin riemua joka kerta kun sain työstettyä uuden kirjoituksen itsestäni. Jossain kohtaa kuitenkin huomasin, että motivaationi alkoi uupumaan. Usein tartuin inspiraatioon ja innoissani avasin koneen vain huomatakseni, etteivät sanat löytäneetkään luokseni. Olin kirjoittanut kasvukipujani selväksi sellaisella höyryllä, että takki alkoi olla tyhjä. Oli aika elää eteenpäin ja kokea jotain uutta, jotta olisi jotain uutta annettavaa.
Elämällä on taito viedä meidät tapahtumiin, jotka tavalla tai toisella tuovat tietoisuuteemme seuraavan tärkeän elämänopetuksen jotka meistä jokaisen on tarkoitus kokea. Saatamme yllättäen kohdata loppuja jotka ovat suurempia kuin toiset, uusi alku tuntuu aluksi pelkästään surun täyteiseltä ja niin pohjattoman käsittämättömältä. Ennen kuin osaamme elää eteenpäin ja löytää ne merkittävät asiat jotka meidän on tarkoituskin ymmärtää kaikesta kokemastamme. Läheisen menetys suru ja luopuminen painavat edelleen sydämessäni. Moni asia tuntuu merkityksettömältä tai liian vaikealta, hetkittäin myös kirjoittaminen mukaan lukien. Suruprosessin keskellä ymmärsin, että jos tahdon kokemuksesta selvitä on syvennettävä uskoa elämään. Traumaattiset kokemukset ovat siitä vaikeita, että ne vievät hetkellisesti uskon perusturvallisuuteemme. Tuntuu vaikealta nauttia huolettomasti elämästä, kun on joutunut niin syvästi kohdakkain sen tosiasian kanssa, että olemme täällä laina ajalla. Aloin pohtia uudestä näkökulmasta elämäni tähän astista kulkua ja kaikkea siihen sisältyvän merkityksellisyyttä.
Sanotaan että elämämme kulkevat sykleissä, eli ajanjaksoissa jotka pitävät sisällään erilaisia teemoja. Syklien tullessa päätökseensä on tapahtunut yleensä jotain mullistavaa, jokin tie on kuljettu loppuun ja tunnemme halua pysähtyä tähyilemään tulevaa. Syklin päättyessä käy yleensä läpi oman arvomaailman ja haaveiden uudelleen kartoittamista. Ajanjaksot joihin elämämme jakautuu kerrotaan kulkevan seitsemän vuoden sykleissä. 7-14-21-28-35-42-49-56-63-70-77-84-91 jne. Syklien lopussa merkitykselliseksi nousee tietoisuutemme tarkastelu ja elämään käänteen tekevät kohdat, joita läpi käymällä saamme tilaisuuden punnita tekemiämme valintoja.
Vuosi sitten koen elämässäni alkaneen uuden syklin, aloin herätä henkisyyteen ja tutustua itseeni kunnolla aivan eri tavoin kuin aiemmin olisin kokenut mahdolliseksi.Vuosiin ennen edellisen syklin päättymistä on mahtunut huomattavasti uudistus energiaa, pettymyksiä, rauhattomuutta ja oivalluksia. Olen elänyt kaksi pitkää parisuhdetta, muutot toiselle paikkakunnalle ja takaisin, kirjava joukko erilaisia duuneja uusia työkavereita, kaksi eroa erinäistä luopumista, henkistymistä ja opiskelun aloitus, valmistuminen uusi työ, matkustelua ja viimeisimpänä isäni poismeno. On ollut niin paljon nähtävää ja koettavaa, elämysjanoisena olen halunnut tutkia kokea, opetella ja ymmärtää. Olen rakentanut uutta kuin muurahainen, todennut ettei rakennelmani ollutkaan tarpeeksi sopiva sille elämälle jota sisimmässäni tahdoin elää, jatkanut sitten eteenpäin kohti uutta alkua. Melkoista myllerrystä, mutta kelläpä ei? Oinas ihmiselle tyypillisesti olen aina rakastanut liikettä asioiden alulle laittamista, nopeita spontaaneja ja vauhdikkaita seikkailuita jotka ovat rikastuttaneet kokemuspankkia sillä tavalla, että esikoisromaani vain odottaa aloitustaan. Vauhdin hurmiossa takapenkillä on aina istunut myös joukko haastavampia tunteita kuten, riittämättömyys, miellyttämishalu ja huonommuuden tunteminen. Joten ristiretkilläni kasvavasti etenkin viimeisen parin vuoden aikana on painanut myös ahdistus siitä ettei elämälläni aina tunnu olevan mitään päämäärää. Isäni kuoleman jälkeen olen tuntenut erilaisia jumeja ja masennusta aiemmin luoteelleni tyypillisemmän huolettomuuden ja luottavaisuuden sijasta. Mitä järkeä kun kaikki kuitenkin loppuu tyyppisesti, huomaan nyt kuinka väsynyt olen jatkuvaan muutosenergiaan ympärilläni. Viimeiset vuodet ovat olleet elämässäni nopea tahtisia, ja nyt tunnistan loppuun palamisen merkkejä itsessäni. Energiani ovat olleet vähissä, monina aamuina etenkin viime vuoden lopulla ja alkukeväästä olisin voinut vain nukkua kellon ympäri. Motivaatiota on haettu kerran jos toisenkin harrastuksiin, töihin ja ihmissuhteisiin. Stressi on tuntunut pään kiristyksenä ja ahdistuneisuutena, vaikka elämä on jatkunut eikä mitään näkyviä häiriötekijöitä ole näköpiirissä ollutkaan. Kesä on siis toiminut enemmän kuin hyvänä latauspisteenä ja tuntuu että pikkuhiljaa alan palautua kohti keveämpää mieltä. Olen koittanut palauttaa mieleeni miten voin lisätä levollisuutta ja onnea elämääni jälleen pienten asioiden kautta. Asioiden joita joskus menneisyydessäni harrastin kuten piirtäminen tanssi lukeminen, luonnossa kävely sekä erilaisten ajatuksia syventävien puheiden kuuntelu. Olen osannut jättää vähitellen puhelimen selailun jatkuvan saatavilla olon, uutiset ja tämän ajankuvan hektisyyden sivumalle.
Kesäni on koostunut tasapainoilusta olojeni kanssa, mutta myös tärkestä omasta ajasta ja kiireettömyyteen opettelusta, joka tuo minut päivä päivältä lähemmäs itseäni. On ollut vaikeaa olla avoin ja herkkä, on ollut vaikea puhua olojani sanoiksi. On myös ollut vaikeaa ottaa tukea vastaan. Olen kokenut haastavaksi noiden vaikeiden tunteiden kohtaamisen. Tavallaan olen kääntynyt 180 astetta sisäänpäin. Läheisen poismenon seurauksena on kaikki muukin suru minussa päässyt pintaan ja nyt huomaan surevani myös kaikkia muitakin kokemiani menetyksiä vuosien varrelta. Vaikka koen uuden elämänvaiheen alkaneen jo vuosi sitten, on vuosi ollut opettelua ja etsintää. Monet elämän merkitykset ovat kääntyneet ainakin osittain päälaelleen.Tuntuu kuin katoavaisuuden arvon ymmärtäminen, olisi tällä hetkellä keskeisin tämän hetkisen elämäni tarkoitus.
Kiireetön itseni kohtaaminen ja uuden suunnan valinta ottaa aikansa. Todella usein tuntee riittämättömyyttä ja turhautumista pysähdyksissä olemisen tarpeestaan. Olisikin hyvä muistaa ettei henkinen polkumme ole pelkästään seesteistä ja pilvetöntä päivän paistetta. Se on myös erinäisten sekalaisten tunteiden kanssa kulkemista ja niiden kohtaamista. Merkittävää on tiedostaa myös, että suurin osa sisäisistä muutos prosesseistamme tapahtuu juuri silloin, kun ulkoisesti ei näytä tapahtuvan juuri mitään. Kun yhdellä osa-alueella tapahtuu muutoksia, vaikuttaa se kaikkeen muuhunkin elämässämme. Itsensä syyllistäminen tunteistaan on turhaa ja vaikeuttaa oloamme huomattavasti, itselleen on hyvä olla armollinen. Hyvänolon tunteiden heitellessä on helposti jumissa omalla mukavuusalueellaan, eikä välttämättä tunnu luontevalta edes hakeutua uusien asioiden äärelle. Epävarmuuksien ja pettymysten toiseen päähän matkatessaan odottaa kuitenkin syvempi itsetuntemus ja luottamus siihen että aina asiat aina järjestyvät. Viimeiset seitsemän vuotta allekirjoittavat myös sen, että aina kun uskaltaa luopua asioista jotka ovat kulkeneet tiensä päähän, tilalle tulee myös jotain uutta.
Voimaa henkisyydestä Yksi tämän ajan suurimmista ongelmien aiheuttajista on se, että elämme kuin meillä olisi loputtomiin aikaa. Olen löytänyt lohtua kuuntelemalla mm. Krishna Dasin puheita ihmisyydestä, eräs huomio jäi mieleeni hänen puhuessaan henkisestä matkastamme. Usein elämme jättäen huomiotta sen, että kaikki mikä syntyy myös kuolee. Kaikki ketkä ovat terveitä sairastuvat joskus. Elämänkiertokulku joka ei tee poikkeusta kenenkään kohdalla, mutta mille nykyajassa harvoin ymmärtää uhrata ajatustakaan, joten kun sitten jotain sellaista tapahtuu pirstoudumme palasiksi. Elämänkaaren vaiheita tulee ajatelleeksi yleisimmin syntymien ja kuolemien sattuessa kohdalle. Surutyön yksi tarkoitus on oppia kohtaamaan luopuminen luonnollisena osana elämää. Joten kun kohtaamme vaikeita asioita elämässämme, emme enää mene pinnan alle, pysymme pinnalla ymmärryksellä elämän tarkoituksesta. Meidän tulisi pyrkiä näkemään elämä sellaisena kuin se on myös kaikkine kipuineen, jotta näkisimme myös itsemme sellaisena kuin me paljailtamme olemme. Koettelemuksilta ei ole suojaa, voimme ainoastaan syventää ymmärrystämme omasta olemassa olostamme ja vastata niihin täydellisellä hyväksynnällä. Sisäinen vahvuutemme kasvaa tuosta työstä jota näemme itsetuntemuksemme eteen, jolloin on myös helpompi olla avoin ja tukena niille muille jotka mahdollisesti kipuilevat vierellämme. Aika ajoin on tärkeää seisahtua kysymään itseltään mitä syvällä sisimässään haluaa elämältä. Kiinnostavaa avartumista alkaa nousta pintaan, kun uskallamme arastelematta kuulostella viestejä itseltämme. Kysyessämme itseltämme minkälaisia tapahtumia tahdomme elää näkyväksi luomme myös sielu-yhteyden joka tuo elämäämme selkeyttä. Meditointi toimii ainakin omalla kohdallani hyvänä hiljentymisen hetkenä, se kuljettaa lähemmäs valintoja jotka luovat lisää vapautta. Vapautta toteuttaa itseäni uskallusta olla utelias, muuttua päästää irti ja toivottaa tervetulleeksi jotain uutta. Olipa kyse sitten tarpeettomaksi käyneistä ajatusmalleista, uskomuksista tavoista, ihmissuhteista tai tavarasta. Sen sijaan asioiden kieltäminen ja unohtaminen vievät ihmisen pois omasta elämästään. Tällöin ei opi tuntemaan omia tunteitaan. Pelot tuska viha syyllisyys ja ahdistus jäävät vieraiksi, jolloin ei myöskään ole taitoja käsitellä vastoinkäymisiä. Haudatut tunteet aiheuttavat pahimillaan purkauksia jotka vaikeuttavat vuorovaikutusta muiden kanssa. Varmasti jokainen tietää millaista on olla sellaisen henkilön lähellä joka muistuttaa tikittävää aikapommia. Kun ei tunne omia tunteitaan, on tavallista että myös muiden ihmisten tunteet koetaan vieraina ja käsittämättöminä. Torjuessaan omat tunteensa on vaikea hyväksyä ja kohdata toisenkaan vaikeita tunnetiloja. Tunnetyöskentely auttaa valitsemaan miten haluamme tulla nähdyksi ja vaikuttaa suhteessa itseemme ja muihin. Elämä koostuu hetkistä ja muistoista noista hetkistä. Olisikin tärkeää käyttää aikaa sen sisäistämiseen että onnellisuutemme on valintojemme ja niistä seuranneiden tekojen seurausta. Pyrkimys henkiseen kehitykseen mahdollistaa elämän kokonaisvaltaisen tarkastelun, se auttaa tunnistamaan tekemiensä päätösten seuraukset luoden tilaa niiden ja sisäisen minämme välille. Tuon ketjun kautta opin ymmärtämään monia kipeitäkin asioita, avaten niiden lähtökohdat auki. Tällöin on ollut mahdollista löytää myös avaimia asioiden korjaamiseen mikä taas luo sisäistä eheytymistä joka on välttämätön edellytys kaiken merkityksellisen kannalta elämässämme.
-Sanni
23/07/2018