Onnellisuus on hyödyllistä keholle, mutta tuska on se joka kehittää mielen voimia.”
– Marcel Proust –
Tuntuu kuin olisi kulunut pieni ikuisuus siitä kun viimeksi kirjoitin. Kuukaudet ovat vierineet vauhdilla eteenpäin, mutta osa minusta jäi tammikuuhun. Hiljaiset viikot joita olen tarvinnut vain ollakseni itseni ja läheisteni kanssa. Niin surullisen musertavaa kun läheisen poismeno onkin, tuo se meidät kohdakkain myös sen tosiasian kanssa, että olemme täällä vain käymässä. Suru vetää sanattomaksi, ei ole tarpeeksi kuvaavaa kieltä kertomaan mitä myllerystä sisimmässäni olen prosessoinut. Luovuuteeni asettui lukko tukos josta olen ahdistunut, mutta nyt jälkikäteen katsottuna näen sen myös palvelleen suurempaa tarkoitusta. Surutyön lomassa tuntemani tyhjyys on antanut aikaa koota ajatukseni uudelleen, löytää palaseni ja rakentaa niistä vahvempi kokonaisuus. Asiat jotka ennen tuottivat mielihyvää tuntuivat menettäneen merkityksensä. Kuoleman kohdatessaan kyseenalaistaa koko maailmankatsomuksensa, monet asiat tuntuvat täysin turhilta ja mitättömiltä. Etenkin suhtautuminen kaikkeen siihen mikä syö aikaamme arjessa, kuten puhelimen tai telkkarin tuijottaminen tuntui täysin typerältä.
Kuolema siis myös herättää ajattelmaan entistä syvemmin sitä, mihin kaikkeen elämänsä voi käyttää. Mikä on tarkoitus kaikelle sille mitä juuri nyt teen? Mitä väliä näillä asioilla on kun kuitenkin joudun täältä lähtemään? Läheisen poistuessa äkillisesti esimerkiksi onnettomuuden seurauksena, tuntuu tuska kaksiverroin painavammalta. Perusturvallisuuden järkkyessä, huomaa pelkojen ottavan mielestä tiukan otteen. Kuin kaniini ajovaloissa jähmettyy paikoilleen, kuukaudet kuluvat ja jollain tavalla tuntuu kuin olisin jäänyt siihen hetkeen jolloin ensi kerran kuulin suru-uutisen. Löydän itseni säikkymästä matkustaessani maailmalla, heräämästä toistuviin painajaisiin ja pelkäämästä, että sama tapahtuu uudelleen. Menetin palan itseäni rakkaan ihmisen mukana, epämukavuusalue johon kuoleman kohtaaminen meidät työntää laittaa mielenlujuuden testiin. Joka päivä on tehtävä valinta, on jatkettava vaikka kuinka pahalta tuntuu. Ajatusten keskittäminen ennenkaikkea siihen, mitä kaikkea hyvää elämässäni vielä on, ja mitä kaikkea onkaan saanut tuon ihmisen kanssa kokea auttaa jaksamaan eteenpäin.
Ristiriita sisälläni on ollut mitä suurin, koska olen luovuudella tottunut purkamaan tunteitani, olisin tahtonut sanoittaa olojani jo aiemmin. Mutta tapahtumien luonteen vuoksi, olen kokenut synkkyyden puristavan otteen tukahduttavan luovuuden lähteeni. Lisäksi työni on vienyt minut pois arkeni keskeltä, eikä surutyö ole päässyt senkään puolesta päätökseensä. Kuukausia tapahtuneesta on vasta muutama, joten luonnollisesti olen edelleen ikäväni keskellä, mutta vihdoin tuntuu että olen saanut asiaan etäisyyttä sen verran että voin alkaa työstämään sitä myös kirjoittamisen kautta. On tarvittu kaikki se voima mikä minussa on, löytääkseni taas merkityksellisyyden tekemisistäni. Samalla uskoni universumin viisauteen on vahvistunut. Niin epäreilulta kuin toisen äkillinen poismeno tuntuukin, on tietoisesti valittava myönteinen ajattelutapa. Kaikella on tarkoituksensa, silloinkin kun emme voi sitä käsittää ja todella tahdon uskoa, että hän on nyt paremmassa paikassa. Usko siitä että tapaamme vielä ja elämä jatkuu jossain muodossa myös tämän todellisuuden toisella puolella, on tuonut lohtua suurimman hädän hetkellä. Surutyölle on täytynyt luoda aikaa omassa hektisessä arjessani. Itkiessäni uima-altaalla aurinkolaseihini leijonakuninkaan "He lives in you" biisin soidessa korvanapeista, keskellä iloisten lomailijoiden vuoden kohokohtaa, on elämän surrealistisuus saanut uuden merkityksen.
Ajatusten irrallisuus, jos ennen oli vaikeaa keskittyä niin nyt se on ollut vielä vaikeampaa. Henkinen pysähdyksissä olemisen tunne yhdistettynä mielenjuoksuun joka taas ei ottaisi pysähtyäkseen. Kuin peläten sitä kärsimystä mitä ajatusten kohtaaminen tuottaa, näkyy kohdallani keskittymiskyvyttömyytenä. Otollisempaa ajankohtaa itsensä epäilylle ei ole vielä tullut vastaan. Pelot ja valintojeni kyseenalaistaminen ottavat mittaa itseeni uskomisen kanssa. Kuoleman lopullisuus pelottaa, miten voin jatkaa elämääni toteuttaa unelmiani, kun toinen ei niitä enää voi omalla kohdallaan takaisin saada? Silti nyt jos koskaan tuntuu, että tahdon elää täysillä. Mutta mistä aloittaisin uudelleen? Miten parhaiten tietäisin mitä edes tahtoisin? Haluanko enää samoja asoita, kuin luulin ennen menetystä haluavani? Kun aikasemmin kirjoitin siitä miten elämän kriisit pysähdyttävät meidät, en tiennyt vielä mitään koko asiasta. Tiesin teoriassa mutta sen syvyyden opin vasta, kun se omalle kohdalleni osui. Elämä on hidastunut ja meditointi ja mieleni tutkiminen on auttanut aina, kun siihen olen kyennyt. Tuska on myös lisännyt tietoisuutta, tehden näkyvämmäksi sen mitä ympärilläni tapahtuu. Tämä on ollut sekä hyvä että huono asia, se on saanut kuoleman pelon nousemaan korviini vilkkaassa liikenteessä, mutta myös vieroittanut minua entisestään pinnallisuudesta, saaden arvostamaan ainutlaatuisia hetkiä ja kohtaamisia elämässäni.
Viime aikoina olen pohtinut tuskan merkitystä, isäni hautajaispuheessa pappi kuvasi tuskan olevan viesti rakkaudestasi. Rakkauden hintana tuska, jotain miltä kukaan meistä ei voi siis välttyä. Tavoittelemme helposti jotain ultimaattista kokemusta onnesta, kuin olisi olemassa jokin lopullinen onnen taso, missä kipua ei olisi olemassakaan. Kuitenkin juuri tuskalla on merkittävä tarkoituksensa onnen tunteen synnyssä. Kärsimys toimii tienviittana sille, mikä elämässämme on portti onneen. Kun kohtaamme kärsimystä, aivan kuten polttaessamme kielemme juodessamme jotain liian kuumaa, luonnollisesti pyrimme pois tuosta tunteesta. Jos olisit kokoajan onnellinen et tietäisi sitä olevasi, kipu opettaa mikä tuntuu hyvältä ja mikä ei, mitä kohti siis liikkua ja miten. Kokiessani tunnetilojen eri ääripäät osaa myös arvostaa todellista onnea, ja tuntea kiitollisuutta niistä pienistä asioista mitkä elämässä muodostavat tämän kokemuksen. Ongelman ratkaiseminen on se, mistä onnellisuus hormoonit kehossamme aktivoituvat. Ei ole siis olemassakaan kivutonta elämää, on vain olemassa laajempaa ymmärrystä elämän moninaisuuden ja kaikkien siihen kuuluvien tunteiden merkityksestä.
Emme pysty kontrolloimaan odottamattomia käänteitä, mutta voimme vaikuttaa siihen miten niihin suhtaudumme vapauttaen itsemme näin turhasta tuskasta. Tällöin pystymme keskittymään siihen mikä todella on tärkeää. Läheisen menettämisen aiheuttama kipu laittaa uusiin mittasuhteisiin kaikki muut elämässäni kokemani huolenaiheet. Yhtäkkiä erääntynyt lasku tai muu arjen taka-isku ei tunnu enää muulta kuin valinnalta, miten annan tämän vaikuttaa mielenirauhaan. En jaksa enää stressata turhasta, tärkeäksi nousee läsnäolo ja se miltä minusta tuntuu. Mistä elämäni arvot ja sitä myöten onni elämässäni muodostuu. Mihin aikani nyt käytän eli kuinka minulle annettua aikaa maan päällä parhaiten kunnioitan. Suru on siis myös antanut aikaa kypsyä ja kasvaa ihmisenä, mahdollisuuden tarkastella elämäni suuntaa uudella tavalla. Tuskan hyväksyminen osaksi elämää auttaa jaksamaan sen keskellä, muistutan itseäni siitä kuinka jokainen tunne pitää tuntea jotta voin todella tietää itseni, on siis uskallettava antautua tunteille. Kuinka puhdistavaa onkaan muistoissani mennä menetykseni luokse, itkeä ja antaa kyynelten puhdistaa. Lempeästi, hetki kerrallaan, kaikki asettuu niinkuin on tarkoitettu. Kun on minun aikani poistua toivon, että voin katsoa taakseni lämmöllä tietäen, että olen elänyt sydämestäni ja löytänyt merkityksellisyyden jokaisesta minua eteenpäin vievästä kokemuksestani. Tänään tein suursiivouksen, annoin mattojen tuulettua koko yön pakkasessa. Aamulla heti herättyäni pesin lattiat ja kodin pinnat, ostin kaupasta raikkaita tulppaaneja ja vaihdoin ne jo lakastuneiden tilalle. Viikkasin vaatteet nätteihin pinoihin ja asettelin ne kaappiin. Tartuin kynään ja aloin kirjoittamaan, on aika taas uskaltaa <3
-Sanni 17/03/2018
Comments