Olen yhdistelmä yön pimeintä hetkeä, jolloin kuun valossa vesikään ei värähdä, olen silloin olemassa kun arvaamatta tulee aivan hiljaista. Ilmassa oleva äänettömyys ja tuon ohikiitävän hetken äärettömyys jonka aikana lasken sydämeni lyönnit varmistuakseni siitä että olen yhä täällä. Toisaalta näen itseni aamunkoiton ensimmäisten säteiden mukana, kun aurinko uneliaana venyttelee raajojaan, heitellen taivaalle maalejaan, jotka utuisena levittyvät pitkin pituuttaan ja katoavat sitten kirkkauden tieltä.
Luovuus on ominaisuus joka kysyy meiltä kykyä käsitellä asioita omaperäisellä, ennen näkemättömällä ja innovatiivisella tavalla. Luovuus on piirre mistä katsotaan olevan hyötyä niin työmarkkinoilla kuin sosiaalisissa suhteissammekin. Mutta mitä luovuus antaa suhteessa itseemme? miten se näkyy jokapäiväisessä arjessamme ja mitä haasteita luovuuden saralla kohtaamme?
Kun mietin mistä kohdallani luovassa prosessissa on pitkälti kyse, mieleeni nousee sana meditointi. Tuo hetki kun mieleni tyhjentyy, ajatukseni virtaavat vapaasti ja tiedostan vain sen että ne ovat olemassa. Saatan uppoutua omaan mieleeni niin, että unohdan nälän, stressin, epävarmuuden, laskut pöydälläni (viimeisen perusteella olen varmaan jossain syvämeditaatiossa suurimman osan viikostani). Unohdun johonkin mikä vie minut mahdollisimman kauas arkitodellisuudesta, jotain jossa voin hetkeksi jättää maallisen stressin. Myös muiden auttaminen liikunta tai vaikkapa lukeminen voivat ajaa saman asian. Kuvattu olotila löytyy myös vahingollisista toimintatavoista kuten päihteet ja rikkovat ihmissuhteet, joiden kautta voi myös unohtaa itsensä ja keskittyä tunnehuipuista saatuun hetkelliseen euforiaan. Mitä kauemmin juoksen arjen pyörässä hoitamassa jokapäiväisiä askareita, huomaan miten paljon tarvitsen sen rinnalle luovuutta. Sitä kun työstää itsestään ulos jotain uutta ja inspiroivaa. Koen luovuuden maadoittavan ja rauhoittavan vaikutuksen, jotenkin olen lähempänä ihmisyyttäni. Kun idea saapuu saan perhosia vatsaan ilman mitään näkyvää syytä, ajattelen sen johtuvan siitä, että tuossa tilassa olen oman olemassaoloni merkityksellisyyden äärellä. Luovuus lisää rakkautta itseen koska se on jotain mikä tulee sisältäni. "Me teemme asoita koska pidämme asioiden tekemisestä, me tavoittelemme uutta koska pidämme uudesta ja kiinnostavasta" -Liz Gilbert
Parhaimmillaan luovuus tuottaa meille hyvän olon tunnetta, se vie meidät eteenpäin. Liike johon jokaisella olennolla on elämässä synnynnäinen tarve. Luovuus löytyy myös päivittäisistä puuhista, ei tarvitse ryhtyä Picassoksi nauttiakseen luovasta energiasta. Toisinaan pelkkä kodin sisutuksen päivittäminen, kukkien istutus tai ruuanlaitto toimii päivän luovana hetkenä. Uskon että jokainen meistä kantaa sisällään jotain ihanaa jonka on tarkoitus tulla näkyväksi kauttamme. On meistä itsestämme kiinni milloin ja missä annamme tuon prosessin käynnistyä ja puhjeta kukkaansa.
Ajattelen että me ihmiset olemme kuin afrikan tähti lautapeli, perimmäisin tarkoituksemme on kulkea kohti aarteitamme joka on kätketty sisällemme. Joskus vastaan tulee rosvosektori joka vie kaikki rahamme tai vuoro menee sivu suun kun emme tohdi tarttua ideaan. Silloin tehtävämme on kekseliäästi jatkettava matkaa tai pysyttävä hetki paikoillaan miettiessämme seuraavaa siirtoa. Luovuuden prosessille on siis osattava antaa myös aikaa, tarvitsemme myös noita päiviä yöpaidoissamme, peiton alla piilossa maailmalta. Jotta voimme perinpohjaisesti kyllästyä tekemättömyytemme ja pompata patjalta kuin komeetta valmiina valloittamaan maailmaa, tai ainakin omassa tapauksessani lähin paperi.
Luen tällä hetkellä Elizabeth Gilbertin kirjoittamaa Bic Magic kirjaa, jossa käsitellään luovaa elämää. Sitä kuinka luova elämä ei ole mikään taiteilijoiden etuoikeus, vaan sisäsyntyinen ominaisuus joka elää meissä kaikkissa haluten tulla näkyväksi. Kirja osui silmääni kaupan hyllyltä kuin kutsuen minua luokseen, puki kokonaisuudeksi monet mielessäni pyörineet ajatukset.
Hetkeä ennen kun istahdin koneen eteen juuri ennenkuin tartuin aivoituksiini, mylläsin kolme päivää lakanoissani, söin miten sattuu, vaeltelin ympäri asuntoani tukka hattaralla ja silmät valmiina lupsumaan kiinni minä hetkenä hyvänsä. Laiskuus totisesti laiskistaa tuntuu että mitä aktiivisempi jaksan olla arkena olla, vastapainoksi tarvitsen melkein yhtä monta lepopäivää jolloin en kirjaimellisesti tee yhtään mitään. Etenkin jos kuvaan liittyy millään tavalla pikkutunneille valvottu viikonloppu, menee palautumiseni seuraavan viikon puoleenväliin. Tietysti lorvimiseni mahdollistaa boheemin sieluni lisäksi joustava aikataulu.
Syyllisyys joka saamattomuudestani syntyy, tekee silti kovasti töitä häiritäkseen puolivalveilla viettämiäni yhden hengen pyjamabileitä. Kasvava nykyilmiö "Energinen super elämä" pitää huolen siitä, että kurkkiessani muiden elämää sosiaalisen median kautta aistitulva on valtaisaa. "Täällä yksi super aktiivinen yksilö, juoksin tänään Paloheinän portaat takaperin 6kertaa ylös ja sen päälle luin 500-sivuisen elämänohjeinspiraatio oppaan, koin henkisen valaistumisen jonka avulla kehityin seuraavaan olomuotooni homo sabiens lux. Eikä siinä vielä kaikki kehitin uuden vihershmoothie uutuuden joka löytyy seuraavan Me Naisten kannesta koska siellä Paloheinän portaissa sattumalta törmäsin kyseisen lehden päätoimittajaan ja..." Okei ehkä vähän värikynää, but you get the point?
Kuka siis on vastuussa tästä vertailusta? Minä itse tietenkin olen jokaisen ajatukseni ja noista polveutuvan tunteeni vastaanotin ja lähetin. Minä avaan kurkistusluukun ja päätän mitä ajatuksia otan itseeni. Pohjimmiltani en tietenkään tahtoisi verrata tai juurruttaa negatiivista ajattelua missään muotoa elämääni. Ajattelen ajatuksien harhailenvan maailmankaikkeudessa pölyhiukkausten tavoin, lähestyen aina lähimpää vastaanotinta joka ottaa sen käsitelläkseen tai päästää sen huolettomasti takaisin ilmaan jatkamaan matkaansa.
Haluaisin voida sanoa, että olen se tyyppi joka käyttää paljon enemmän aikaa johonkin sellaiseen mistä jää jotain konkreettista käsiini, tai mikä jollain tavoin vie minut lähemmäs mielenrauhaa. Jatkuvasti eri sovellusten sivuilla roikkuminen lisää levottomuutta ja koukuttaa ajankäyttöä tehokkaasti. Huomaan tämän omalla kohdallani keskittymiskyvyttömyytenä ja toimeen tarttumisen vaikeutena. Se jarruttaa luovuutta tehokkaasti.Olen pohtinut sadan päivän somelakkoa, olisi mielenkiintoista tietää miten se vaikuttaisi omaan mieleen ja erityisesti keskittymiskykyyn. Toisaalta jo bloggaaminen itsessään vaatii sosiaalisenmedian ja internetin käyttöä. Ehkäpä vetäisinkin rajan instagramin käyttöön, jonka selailu vie tällä hetkellä eniten aikaani sovelluksista.
Kuten niin monesti aikaisemminkin olen huomannut että jotkut sanat, joita ei arkikielessä tule käytettyä kun jutustelee tuttujen kanssa törmättyään sattumalta kauppajonossa, herättävät hämmennystä ihmisissä. Ikäänkuin ne olisivat liian suuria sanoja käytettäväksemme jotain hienoja sivistyssanoja. Sanoja joiden tarkoitus olisi saada meidät kuulostamaan koreammilta, viisaammilta tai vakavemmilta kuin olemmekaan. Mielestäni yksittäisille sanoille on on aina, olipa kyse face to face keskustelusta tai painetusta tekstistä, turhaa antaa liikaa painoarvoa. Mielekkäämpää on katsoa kokonaiskuvaa.
Asiayhteys jossa sanat ilmaistaan on kehys, josta mielekkäästi saamme käsityksen puhujan motiiveista. Jos siis osaamme katsoa koko metsää, emme siis yhtä puuta. Minulle kirjoittamisen ydin on vapaudessa, voin verbaalisesti kuvittaa omaa sielunmaailmaani. Vapaus jota kirjoittaessani koen pois sulkee muiden mielipiteiden miettimisen. Liz Gilbertin sanoin on sisäistettävä se, ettei tekstin julkaisun jälkeen voi vaikuttaa siihen miten muut sen kokevat. En halua enkä edes pysty ennustamaan, miten joku toinen ajatukseni ymmärtää. Puhuessani vaikkapa rehellisyydestä tai luottamuksesta, puhun niistä sellaisenaan. Juuri niin perin mustavalkoisena kuin ne sanakirjasta katsottuna käyvät ilmi. Ymmärrän että tämä voi monille herättää ajatuksia tahallisesta dramatisoinnista tai sormella osoittelusta. Itselleni kyse on juuri niin yksinkertaisesta asiasta kuin siitä, että puhutaan asioista niiden oikeilla nimillä. Todeten havaintoni sellaisinaan kuin toteaisin taivaan olevan sininen koska ei ole tarvetta alkaa selittää sen jokaista sävyä, jos se ei ole puheen kannalta oleellista. Luovuus vaatii siis uskallusta seurata omaa näkemystään, rohkeutta olla kuulematta ja kuunnella samaan aikaan mitä reaktioita se maailmassa aiheuttaa.
Kun puhutaan luovuudesta, oleelliseksi nousee rohkeus. Ottaessani ensiaskeleita tuodakseni päivän valoon sisäisen maailmani joudun ottamaan monia riskejä. Jokainen joka on koskaan näyttänyt muille jotain aitoa ja herkkää itsestään tietää miten pelottavaa se on Mitä jos muut eivät pidä siitä? Mitä jos muut nauravat? Mitä jos he pitävät sinua nolona tai ärsyttävänä? Mitä jos käykin ilmi ettei ideasi ole tarpeeksi hyviä? Mitä jos epäonnistut? Mitä jos sinut torjutaan? Mitä jos joku teki saman, mutta paremmin? Mitä jos läheisesi eivät hyväksy sisäistä totuuttasi? Mitä jos ketään ei kiinnosta? Mitä jos kaikkia kiinnostaa, ja urasi lähtee huippukiitoon, jonka jälkeen tulee paine pitää tiettyä tasoa yllä. Mitä jos onnistut vain tuon yhden ainoan kerran, etkä koskaan enää sen jälkeen?
Ihan helvetin pelottavia juttuja, apua parempi vaan etten koskaan yritäkkään. Tuttu ja turvallinen on parempi kuin uusi ja jännittävä tuntematon? Ihan jokaista näistä peloista olen itse ajatellut elämäni varrella. Varmasti ihan jokaisen niistä olen ja tulen myös tulevaisuudessa vielä kohtaamaan. Tuolloin totean että selvisin, sellaista on elämä.
Etenkin se mitä muut ajattelevat tuntuu olevan monille kynnys lähteä toteuttamaan visioitaan. Anna seuraavan oivalluksen vapauttaa sinut turhasta itseriittoisuudesta. Ketään ei hitto vieköön kiinnosta mitä puuhaat. Oikeasti kaikki ovat niin syvällä pää omassa takapuolessaan, miettien mitä muut mahtavat heistä ajatella, tai miettien minkä selfien laittasivat tänään instaan, miettien miksi poikaystävällä kestää vastata, miettien mitä söisivät tänään, ettei heillä ole aikaa ajatella sinua. Tutkimuksen katsoin googlesta mukaan ihmisellä on yli 60 000 ajatusta päivässä, jos olet yksi niistä koetko sen olevan merkittävä meriitti? Luota siis siihen ettei kenenkään ajatuksilla tekemistäsi ole todellista merkitystä sen kannalta mitä päätät, ja tee sitten mitä lystäät, mikä tuntuu hyvältä. Puuhasi ovat samaan aikaan merkityksellisiä ja eivät ole. Emme voi ajatella kuin yhtä asiaa kerrallaan ja vain ohikiitävän sekunnin kunnes huomiomme on jo toisaalla.
Olen tullut siihen tulokseen, että pelko toimii rohkeuden aisaparina, ilman pelkoa ei ole rohkeutta. Rohkeus syntyy pelkojen voittamisesta, joten olen kiitollinen peloistani koska ne antavat minulle mahdollisuuden ylittää itseni ja pitävät minut liikkeessä. Hyväksyn aina uudestaan, ettei pelko tule koskaan poistumaan koska sen olemassaololle on hyvä syy henkiin jäämiseni kannalta, pelolle on siis annettava tilaa istua kyydissä. Mutta luovuudessa sille ei ole tarjolla pääroolia. Paras tapa käsitellä pelkoa on hyväksyä sen olemassa olo ja keskittyä sitten tekemään parhaansa.
Muistan kun julkaisin ensimäisen blogitekstini, hioin sitä pitkään ja halusin sen olevan paras mahdollinen tuotokseni. Halusin vakuuttaa kaikki siitä että osaan ja uskallan. Jossain kohtaa oli myönnettävä itselleni etten tule koskaan olemaan perfektionisti, teksteissäni esiintyy ristiriitaisuuksia ja kirjoitusvirheitä. Kirjoitan kilometrin pituisia romaaneja joita kukaan ei varmaan jaksa loppuun asti lukea. Kaikenlisäksi luovuin harhakuvitelmista että kirjoittaisin lukijoitani varten. Enkä tarkoita tätä millään pahalla olen kiitollinen jokaisesta joka vaivautuu juttujani lukemaan saati kommentoimaan. Mutta kirjoitan ensisijaisesti itseni vuoksi, jotta tietäisin mitä syvimmiltäni asioista ajattelen. Mielenkiintoiseksi löydän vanhojen tuotoksieni läpikäymisen, lukiessani vanhaa julkaisua huomaan miten kokemukseni on syventynyt tai muuttanut muotoaan, tekstin käsittely ja tuottaminen ovat edistyneet. Kirjoittaminen on minun moottorini, sen avulla saan käsityksen siitä mihin tahdon seuraavaksi kulkea. Kirjoittaessani saan jatkuvasti uusia ideoita ja ajatteluni kehittyy, minä kehityn. Tulee tunne että onnistun saan aikaiseksi ja toteutan elämää. Täydellisyydellä ei ole mitään tekemistä tuon tunteen kanssa, täydellisyys on toinen sana virheettömyydelle vaikka juuri "virheistä "elämä koostuu.
Virheiden tekeminen on ainutlaatuinen mahdollisuus kypsyä nöyrällä tavalla ja ymmärtää että elämä on jatkuva oppimisprosessi. Kenenkään ei siis tarvitse olla täydellinen onnistuakseen luomaan. Monesti ennen kuin yritän jotain uutta käyn läpi tuon keskustelun pelkojeni kanssa, kysyn itseltäni eikö asian tekeminen ole tärkeää vaikka en menestyisikään? Miksi juuri menestystä pidetään mittarina sille, onko elämämme onnistunutta vai ei? Eikö menestyskin tuo ihmisille usein elämässään suurta tuskaa kun pitää tuottaa yhä vain suurempaa menestystä ja ylläpitämään jo saavutettua?
En sano ettei menestystä pitäisi tavoitella, päinvastoin jos sinulla on intohimo ja kunnianhimoa hiton hienoa. GO FOR IT! Totean vain tämän ensisijaisesti luovuuden kuuluisi olla jotain minkä tekee oman hyvinvointinsa lisäämiseksi. Tuodakseen sisältään säihkettä sen sijaan että etsisi sitä ulkoakäsin. Jos muutkin siitä saavat jotain hienoa, jos etenet urallasi sen avulla hienoa, mutta koskaan ei pitäisi mitata omaa arvoaan ja tekemisen tärkeyttä sillä menestytkö vai et. Etenkään luovuuden alalla missä palkintojen ja meriittien saamista ei voi ennustaa, koska se mitä haetaan muuttuu kuin tuuli Nubian aavikolla. Täydellisyyden tavoittelu lisää epävarmuuttamme, nostamme silloin oman riman itsemme yläpuolelle ikäänkuin se mitä jo nyt tiedämme ja osaamme ei olisi tarpeeksi. Totuus on että teitpä niin tai näin aina joku löytää tekemisistäsi jotain korjattavaa. Ollaan siis rohkeasti epätäydellisiä ja annetaan maailman nähdä meidät sellaisina kuin olemme kaikissa väreissämme voitimmepa Nobelia tai emme.
-Sanni
08/07/2018