• MAAGI

Minne olet matkalla?

Päivitetty: 10. heinä 2019



Tässä kirjoituksessani säilyy edellisen tekstin teema, avaan vähän enemmän hetkiä jolloin itse olen kipuillut omien kasvunpaikkojeni kanssa. Pohdin myös sitä miksi mielestäni jokaisen pitäisi pyrkiä elämässä kohti niitä asioita jotka eniten pelottavat. 

On niin helppoa unohtaa itsensä, olemme mestareita siirtämään vaikeilta tuntuvia tehtäviä kuten ahdistavia kohtaamisia ja tunteita. Vastuun kantaminen omasta itsestä tuntuu olevan välillä se vaikein kasvunpaikka, tyydymme, selittelemme ja keksimme tekosyitä. Olemme helposti mukavuudenhaluisia ja laiskoja muutosten edessä. Mahdollisesti pelkäämme sitä miten muut suhtautuisivat, jos olisimmekin rehellisiä ja suoria tilanteissa missä aikaisemmin olisimme vaienneet. Tälläinen itsensä unohtaminen luo kuitenkin vain  hankaluuksia, olemme huonontuulisia, kiukuttelemme ja puramme lapsellisesti omaa uhmaamme toisiin, ottamatta vastuuta siitä mitä syvimmät halumme ja tarpeemme koittavat meille kertoa. Salaa mielessämme saatamme ajatella, että kyllähän toisen nyt pitäisi tietää mitä tunnen ja toimia sen mukaisesti. Toimiessamme näin tyydymme uhriutumaan marttyyreiksi ja onnistumme lisäämään katkeruutta sisällemme, saatamme nimetä tälläisen käytösmallin "temperamentiksemme" piiloutuen sen taakse. Kaikki tämä on täysin ymmärrettävää ja inhimillistä, koska olemme niin oppineet toimimaan. Todellinen kasvu alkaa kun haluamme asioiden muuttuvan, kun olemme valmiita katsomaan peiliin.

Kriisi tarkoittaa muutosta

Omassa elämässäni olen tiedostanut "karmallisen oppiläksyn" heittävän minua kerta toisensa jälkeen samalla aiheella. Kompastun aina uudelleen naama edellä samoihin kysymyksiin ja lopputuloksiin, jos en pysähdy huomaamaan mitä elämäni hetket koittavat minulle kertoa. Kun sitten syystä tai toisesta joudumme pysähtymään, tapahtuu se yleisimmin elämän eri käännekohdissa. Syntymät, kuolemat, erot, rakastumiset, sairastumiset, selviytymiset, erilaiset heräämiset, loput ja uudet alut vaativat meitä tarkistamaan suuntaamme kokonaisvaltaisemmin kuin mikään muu arjessamme. Useimmiten nämä kriisit tulevat elämäämme täysin pyytämättä ja puun takaa, antamatta aikaa varautua muutokseen. Yhden elämänvaiheen päättyessä alkaa tehdä tilaa uudelle, iskee päälle siivousvimma missä syynää kaikki mielen lokerot. Järjestellessään ajatuksiaan uuteen uskoon on välillä oivalluksen aallonharjalla, missä tuntee raikkaana elämän kutsun. Toisena hetkenä sitä taas palaa niiden pölyisimpien arkkujen äärelle mihin on tallettanut kaikki kipeimmät muistonsa, joiden uumenista löytyvät ne  ahdistavimmat kysymykset jotka haastavat vastaamaan mieleni lukkoihin. Tälläiset kysymykset toimivat kuin ankkurit, pitäen minut paikallaan tiellänä niin kauan kuin välttelen niiden kohtaamista. Mitä kauemmin siis päätän katsoa toiseen suuntaan ja unohtaa sen mitä elämä koittaa minulle kertoa, sitä useammin huomaan pysyneeni paikallani.

Viimeaikoina olen tehnyt paljon uudelleen tutustumista itseni kanssa, kolmekymppiä lähestyy vauhdilla ja ehkäpä ensimmäistä kertaa koen selkeänä oman asenteeni elämääni, ja itseäni kohtaan muuttuneen. Olen tiedostanut menneiden kokemusten ja heräämisten kautta itseni rakastamisen tärkeyden, sekä ymmärtänyt että vain minä voin tehdä itseni onnelliseksi. Vasta tämän jälkeen voi elämääni saapua joku toinenkin henkilö, joka rakastaa minua tavalla jota ansaitsen. Ennen tätä oivallusta sitä helposti valitsee (ja houkuttaa paikalle) elämäänsä ihmissuhteita joissa joutuu kokemaan yksinäisyyttä, jatkuvia väärinymmärryksiä, hyväksikäyttöä, kritiikkiä, itsensä unohtamista sekä hylkäämistä eri tunnetasoilla.

Aikaisemmin olen tyytynyt määrittämään itseäni liikaa muiden kautta, pelännyt arvostelua ja ollut vastahakoinen kohtaamaan ja haastamaan itseäni syvimmiltäni. Olen tyytynyt  ihmissuhteissani näennäiseen turvallisuuden tunteeseen, hetkellisiin tunnehuippuihin, valheelliseen miellyttämisen haluun sekä ystävyydettömään ilmapiiriin,  jossa kuljetaan munan kuorilla ettei vain suututtaisi toista. Miksi siis olen näin toiminut?

Kaikki me sijoitumme johonkin "itsensä oikein rakastamisen" asteikolla, toiset lähemmäs itseään ja totuuttaan, ja toiset jonnekkin kauemmas. Riippuen siitä miten olemme kokeneet rakkauden lapsuudessamme, teemme "vääriä" ja "oikeita" valintoja aikuisuudessamme. Toisaalta kokemuksemme ja oivalluksemme muovaavat meidät tähän päivään, joten onko edes olemassa oikeita tai vääriä valintoja?Virheet kuuluvat elämään ja tuovat meidät tähän hetkeen, ilman eilistä ei olisi tätä päivää, joten on turha tuntea katkeruutta menneistä tai piinata itseään sillä mitä olisi voinut tehdä toisin.

Tuntuu helpottavalta ajatella että tämä kaikki on jonkun suuremman käsissä, että asiat tapahtuvat juuri oikeassa järjestyksessä, niin kuin se on minun henkilökohtaisen kasvuni kannalta tärkeää toteutua. Korkeamman voiman ja kohtalon käsiin uskominen ei tarkoita silti sitä ettei meillä olisi varaa valita tai vaikuttaa elämämme suuntaan, tai  etteikö meillä olisi vastuuta tehdä niin. Vastuu oman elämän suunnasta korostuu mielestäni siinä, miten osaamme suhtautua itseemme haastavissa tilanteissa kun elämä kuormittaa, kuinka tunnistamme ne tärkeät opit jotka poimia mukaan näistä kokemuksista ja miten niiden pohjalta toimimme jatkossa.

Itseltäni olen kysynyt seuraavia asioita, joiden olen kokenut edistävän askeleitani kohti tasapainoisempaa ja tyydyttävämpää tulevaisuutta;  Miten seuraavan kerran toimin itseäni kohtaan oikein vaikealta tuntuvissa tilanteissa? Kuinka olisin parempi ystävä itselleni tulevaisuudessa? Minkälaiset ihmiset vievät minua eteenpäin ja haastavat/tukevat minua kasvamaan parhaaksi itsekseni joka voin olla? Ketä siis omassa sisäpiiriissään kannattaa pitää mukanaan? Sillä on totta, että tulemme niiden ihmisten kaltaiseksi kenen kanssa vietämme aikaamme.


Tällä hetkellä elän vahvasti itseäni varten, tarkoitan lähinnä sitä, että annan itselleni aikaa olla minä, välittämättä yhteiskunnan tai muiden ihmisten asettamista paineista.- siitä kuka minun muka jo pitäisi olla. Vain minä itse voin määritellä itseni, olen juuri siellä missä minun kuuluukin juuri nyt elämässäni olla. On hienoa huomata mitä kaikkea ympärilläni ja sisälläni tapahtuu, huomata sen kummemmin näihin ajatuksiin kiinni jäämättä, kuin katselisin itseäni ulkopuolelta eri tilanteissa tarkkailijan roolista käsin. Hyväksyen itseni, tunteeni ja ajatukseni alati muuttuvana palettina, joka auttaa minua suunnistamaan eteenpäin kohti oikealta tuntuvia ratkaisuja.

Tahdon myös oppia puhumaan suoraan silloinkin kun toisen ihmisen reaktiot pelottavat, koska silloin olen rehellinen häntä ja itseäni kohtaa. Puhuessani syyttämättä ja vaatimatta, omat tarpeeni ja tunteeni silti suoraan ilmaisten annan rehellisyyden lahjan sekä itselleni, että toiselle siitä kuka todella olen. Annan itselleni luvan olla peloton tilanteissa, joita aikasemmin on sävyttänyt hylkäämisen tai konfliktin pelko.

Mikäli en rakasta itseäni ehdoitta niin, että uskallan sen pohjalta toimia vaikeltakin tuntuvissa tilanteissa oikein itseäni kohtaan, alistun etsimään rakkautta ja hyväksyntää itseni ulkopuolelta ja lopulta olen vain muiden arvostelun ja mielipiteiden armoilla.

Rakastatko itseäsi ehdoitta?

Tullaksemme toimeen, muodostaaksemme merkityksellisempiä ihmissuhteita, sekä tunteaksemme toisemme syvemmin, on hyvä kuunnella sydän auki mitä toisella on sanottavaa. Samalle puolelle tuleminen ristiriitatilanteissa on ihailtava taito, jonka koen mahdolliseksi jos ihmisten välillä säilyy kunnioitus, itsehillintä ja rehellisyys. Aitoon rakkauteen ja luottamuksellisuuteen pohjautuvissa ihmissuhteissa, joita ympärilleni tahdon tulevaisuudessa rakentaa, myös vaikealta tuntuvista asioista voi puhua pelkäämättä toisen reaktiota. Kun ihmiset seisovat vahvasti omilla jaloillaan muiden mielipiteet eivät ole ultimaattisia totuuksia itsestä, vaan niihin osataan suhtautua asioina. Kaiken rakkauden perusta lähtee itsensä rakastamisesta, jos et anna sitä lahjaa itsellesi on sitä melko mahdotonta osata muillekkaan jakaa.



Hyvä tapa saada selville rakastatko itseäsi ehdoitta on kysyä itseltään, koenko oman arvoni riippuvaiseksi ulkoisesta arvostelusta? Jos vastaus on kyllä on aika kääriä hihat ja ruveta hommiin asian muuttamiseksi, meillä on vain yksi elämä ja ainakin itse tahdon viettää sen mahdollisimman vapaana turhasta tunnelastista. Parhaiten voimaannutan itseni tekemällä juuri niitä asioita joita pelkään eniten.

Kysy siis itseltäsi mikä tekisi sinut onnelliseksi, mitä tarvittavia askeileita olisi hyvä ottaa päästäksesi lähemmäs tuota tilaa. Yksi askel voi tuntua pieneltä, mutta olet jo paljon lähempänä onneasi kuin ennen sen ottamista.

-Sanni, 25.7.2017


1 katselukerta

©2019 by MAAGILIFE. Proudly created with Wix.com